menu
Ajattelu olosuhteiden ehdoilla työskentelystä ohjaa työtäni etenkin kouluympäristössä, jossa Harrastamisen Suomen mallin harrastukset pääosin tapahtuvat.
Esimerkiksi tanssissa usein ajatellaan, että sen toteuttamiseen tarvitaan tilaa. Toisaalta tilaa, kuten liikuntasalivuoroja, on tosi harvoin saatavilla. Voidaan siis työskennellään esimerkiksi luokassa tai ulkona. Itse pyrin sovittamaan toimintaa sellaiseksi, että sitä pystyy tekemään erilaisissa yhteyksissä ja erilaisten ihmisten kanssa.
Muita itselle tärkeitä periaatteita on ollut saavutettavuus. Työtäni on ohjannut se, että minua on kiinnostanut tunnistaa ja poistaa osallistumisen esteitä. Saavutettavuusajattelussa lähtökohtana on se, että jokainen on pystyvä ja kykenevä, jos tarpeet tulevat huomioiduiksi ja täyteyiksi. Toinen iso ajatus on sellainen, että vallitsevia käytäntöjä voidaan tarvittaessa muuttaa.
Jos ajatellaan vammaisuutta, niin vammaisuus tässä ajatellaan yhteiskunnalliseksi asiaksi, ei yksilön ominaisuudeksi. Eli voidaan pohtia, miten ympäristö voi muuttua sellaiseksi, että henkilö, jolla on jonkinlainen vamma, pystyy osallistumaan.
Käytännön esimerkkinä, tanssin opetuksessa tosi herkästi asetutaan piiriin istumaan. Tällä luodaan tiloja, joiden ajatellaan olevan demokraattisia. Sellaisia, missä kaikki ovat yhtä lailla tasavertaisesti esillä, paikalla tai osallisena. Osalle kuitenkin voi olla todella vaikeaa, tai jopa mahdotonta asettua siihen piiriin istumaan.
Saavutettavuuden näkökulmasta voidaan ajatella, että pitäisikö tunnit aloittaa jotenkin toisin? Pitäisikö ollakin esimerkiksi toiminnallisempi, innostava aloitus, jossa oppilaat pääsevät purkamaan energiaa, jolloin se piiriin tuleminen voi olla helpompaa. Tai voiko koko ryhmän toiminnan jakaa pienempiin ryhmiin? Jollekin juuri iso ryhmä voi olla se kynnyskysymys. Tai voisiko ajatella, että ei ollakaan piirissä, vaan jokainen voi osallistua sieltä omalta paikalta vaikka pöydän alta tai jumppapallon päältä istuen?
Osallistumisen esteenä voi olla myös se, että jollekin voi olla tosi vaikeaa puhua ääneen. Voisiko sen sijaan tarjota mahdollisuuden piirtää tai kirjoittaa? Ohjaajana on hyvä olla valmis siinäkin tilanteessa, että saat joltakulta piirroksen, välttämään sanallistamisen vaatimusta. Piirustusta ei tarvitse pyytää sanallistamaan, vaan voi vain olla sen piirroksen äärellä, ja ottaa siitä mitä siitä itse saa.
Otan tähän vielä esimerkin yhdestä toisesta ryhmänohjaustilanteesta, kuinka tarkkaileva ote ryhmän ohjaustilanteessa voi auttaa tunnistamaan osallistujien kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia. Esimerkki on kielen opettamisen kontekstista.
Minulla oli oppilas, joka ei yhtään pysynyt paikoillaan ja häntä oli tosi vaikea saada mukaan yhteiseen toimintaan. Kun opettelimme kyrillisiä aakkosia kehollisesti, se oli venäjän kielen tunti, hän sai käteen lapun, jossa oli kyrillinen L-kirjain, niin millä pieteetillä hän teki sitä kirjainta! Oli todella tarkkaa, että se meni juuri oikein. Muulloin häntä joutui aina ohjaamaan mukaan yhteiseen toimintaan, mutta kun löytyi asia, josta hän oli aidosti kiinnostunut, niin silloin hän oli aivan mielettömässä työn imussa.
Eräässä ryhmässäni olen luonut käytännön, jossa erityisoppilaat pääsevät opettamaan pienemmille oppilaille mitä jo osaavat, aktiivisina toimijoina. Tausta-ajatuksena oli luoda toimintaa, jossa erityisoppilaat nähdään pystyvinä ja kykenevinä, ei siis sellaisina, joita jotenkin yritetään saada mahtumaan johonkin ennalta määrättyyn muottiin
Haluan tuoda esiin sen, että lapsen erityisyydestä usein syntyy negatiivinen kierre, jossa tätä lasta, jolla voi olla jonkinlaisia erityistarpeita, verrataan ns. ihanneosallistujaan, jollaista ei siis ole olemassa. Kun lapsi alkaa tiedostaa, että hän ei ole ikään kuin riittävä, hänen käsityksensä itsestä muuttuu koko ajan negatiivisemmaksi, jolloin ei-toivottu käytös lisääntyy. Tätä ajatusta vasten halusin saada erityisoppilaat opettamaan pienempiä ja näyttämään, mitä kaikkea he jo osaavat, jotta heille tulisi niitä myönteisiä kokemuksia siitä, että minä pystyn ja minä osaan.
Olen koulussa työskennellessäni huomannut, että nykyisessä inkluusiossa on hyviä puolia erityisesti sellaisille lapsille, jotka pystyvät olemaan isommassa ryhmässä. Nykyinen järjestelmä, jossa erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita on tavallisilla luokilla, se näkyy näiden lasten ryhmätyötaidoissa. Eli heillä kehittyvät ryhmätyötaidot eri tavalla kuin pienryhmissä. Ajattelen silti, että pitää olla pienryhmäopetusta ja erityisryhmiä sen lisäksi.
Miten voisimme työskennellä taiteelle epätyypillisissä olosuhteissa?
Keitä täällä on?
Mitä täällä on?
Missä me olemme?
Millaisia resursseja meillä on käytössä?
