Tanssitaiteilija ja tanssin opettaja, väitöskirjatutkija Riina Hannuksela kertoo saavutettavasta taideharrastuksesta ja nostaa esimerkkejä omasta työstään. Puheenvuoron toisessa osassa käydään läpi sanastoa ja käytännön esimerkkejä saavutettavasta tanssiharrastuksesta.
Riina Hannuksela on koonnut pienen tietopaketin saavutettavaan taideharrastukseen liittyvästä sanastosta. Käsitteiden avaaminen voi auttaa ohjaajaa tunnistamaan niitä asioita ja käynnistämään omaa ajatteluprosessia siitä, miten itse voisi toimia ohjaajana tai opettajana uudella tavalla.
Käsitteet, jotka käydään läpi, ovat inklusiivisuus, saavutettavuus, esteettömyys ja selkokieli. Hannuksela on yhdessä Maija Karhusen kanssa kirjoittanut käytännönläheisen oppaan taidekriitikoille inklusiivisuudesta, eli miten taidekriitikko voisi ottaa huomioon erilaiset toimijat näyttämöllä ja myös kritiikkien lukijoina. Oppassa he ovat myös määritelleet näitä käsitteitä.
Inklusiivisuus tarkoittaa yhdenvertaisuutta yhteisessä toiminnassa silloinkin, kun osallistujien kyvyt, taidot ja taustat poikkeavat suurestikin toisistaan. Taiteellisessa työssä inkluusio usein tarkoittaa lähtökohtia ja työskentelytapaa, jossa tavoitteena on tuoda yhteen monenlaisia ihmisiä, joista jokainen nähdään kykenevänä ja pystyvänä. Toiminta sovitetaan sellaiseksi, että jokainen voi osallistua, vaikuttaa ja päättää yhteisistä asioista. (Hannuksela & Karhunen 2021)
Haluan korostaa, että mielestäni inkluusiivisuus on yhdenvertaisuutta, ja se on eri asia kuin tasa-arvo. Ymmärrän tasa-arvon siten, että kaikille yhtä paljon ja yhdenvertaisuus on sitä, että jokaiselle sitä, mitä kukin henkilö tarvitsee.
Inkluusiota ei siis ole se, että puhuu jonkun toisen puolesta, tai suulla. Itse kuitenkin työskentelen kehitysvammaisten kanssa, ja heidän puolestaan joskus joutuu puhumaan, koska heillä ei ole aina tai välttämättä mahdollisuutta pitää omia puoliaan.
Inkluusion ja inklusiivisuuden voi ajatella myös englanninkielen sanan to include kautta. Usein siinä helposti ajatus typistyy siihen, että inklusiivinen toiminta on sellaista, jossa ikään kuin jalosti kutsutaan sellaisia henkilöitä mukaan, jotka tähän asti ovat jääneet toiminnan ulkopuolelle. Inkluusion ajatus typistyy siihen, että sitten kun on saatu marginaaliin kuuluvat ihmiset mukaan toimintaan, niin voi taputtaa itseään olkapäälle, että jes, nyt mä oon ollut inklusiivinen. Me Maijan kanssa väitämme, että inklusiivisuus pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki osallistuvat, kaikki päättävät, kaikki vaikuttavat, myös ne jotka on marginalisoitu siihen asti. Näkisin, että on tosi hieno ele ottaa ihmisiä mukaan, mutta inklusiivinen työ alkaa vasta siitä, kun me ollaan kaikki toiminnassa mukana. Todellinen inkluusio on sitä, että toimintaa järjestetään sellaiseksi, että kaikki voivat siihen osallistua.
Väitän myös, että inklusiivisuus on asia josta hyötyvät kaikki. Olen sitä mieltä, että näiden asioiden pohtiminen ei ole relevanttia ainoastaan erityisoppilaiden tai erityisryhmien kohdalla, vaan jokainen ryhmä on itsessään hyvin moninainen, ja osallistujilla voi olla monenlaisia tarpeita. Ryhmissä on usein niitä “hankalia tyyppejä”, mutta he ovat todennäköisesti hankalia siksi, että heidän tarpeensa eivät ole tulleet huomioiduiksi. Tämä on yksi keskeinen inklusiivisuuteen liittyvä asia.
Saavutettavuus tarkoittaa käytännön toimia, resursseja ja asenteita, joilla pyritään huomioimaan ja purkamaan erilaisia osallistumisen esteitä.
Esteettömyydellä sen sijaan tarkoitetaan usein fyysisten tilojen saavutettavuutta. Saavutettavuutta lisää esimerkiksi se, että taiteen esityspaikat sijaitsevat hyvien kulkuyhteyksien päässä, niihin on esteetön pääsy ja niissä on esteettömät, sukupuolineutraalit wc-tilat. Tapahtumien ja tilojen saavutettavuutta edistää myös se, että käytössä olevissa tiloissa on esimerkiksi induktiosilmukka ja selkeät opasteet. Myös taloudellinen saavutettavuus on tärkeä huomioida. (Hannuksela & Karhunen 2021)
Saavutettavuus ja esteettömyys ovat usein hyvin synonyymisesti käytettyjä termejä. Itse ymmärrän saavutettavuuden kattotermiksi, jonka alla esteettömyys on.
Mielestäni Harrastamisen Suomen malli on yksi tosi hieno esimerkki saavutettavasta taideharrastuksesta siitä näkökulmasta, että jokaiselle osallistujalle se on yhdenvertaisesti saavutettavissa jos se sijaitsee omassa koulussa, ja sitten vielä harrastus on ilmainen.
Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.
Nyrkkisääntönä voi pitää, että selkokieli on konkreettista kieltä, jossa käytetään selkeitä ilmaisuja, vältetään pitkiä lauserakenteita ja puhutaan hyvin konkreettisella tavalla. Selkokielessä vältetään abstrakteja sanoja tai kuvainnollisia ilmaisuja. Esimerkiksi termi ”talous” korvataan ”raha-asioilla”.
Pidän hyvin tärkeänä sitä, että selkokielinen tai selkeä viestintä on yksi tärkeimmistä saavutettavuuteen liittyvistä asioista. Se on asia, joka helposti unohtuu, kun työskentelee samalla tavalla kommunikoivien tai samaa kieltä puhuvien kanssa.
Selkokielen tarve on kasvanut voimakkaasti, ja sen tarpeen ennustetaan kasvavan vielä entisestään. Vuonna 2019 tehdyn selkokielen tarvearvion mukaan Suomessa on noin 650 000-750 000 ihmistä, jotka tarvitsevat selkokieltä. Tämä on noin 11-14 % Suomen väkiluvusta. Selkokielen tarve on kasvanut mm. lisääntyneen maahanmuuton, lasten lukutaidon heikkenemisen ja ikääntyvien määrän kasvun myötä.
Koulutusta selkokielen käyttöön tarjoaa esimerkiksi Selkokielikeskus.
Tienviittoja kohti inklusiivisempaa taidekritiikkiä Kritiikkinakyy.fi, Riina Hannuksela ja Maija Karhunen.