menu
Mistä oikeastaan puhutaan silloin, kun puhutaan elokuvasta ja liikkuvasta kuvasta? Tarkoitetaanko fiktiivistä, kertovaa, dokumentaarista vai kokeellista elokuvaa? Entä miten vaikkapa somen lyhytvideot sopivat yhtälöön? Tässä osiossa tutustutaan elokuvataiteen varhaisiin vaiheisiin, edistysaskeliin ja ominaispiirteisiin.
Usein elokuva määritellään audiovisuaaliseksi, kertovaksi ja fiktiiviseksi taidemuodoksi. Silloin puhutaan yleensä perinteisestä, elokuvateatterijakelua varten tuotetusta, pitkästä fiktioelokuvasta, mutta elokuva voi tietysti olla muutakin; myös dokumenttielokuva ja kokeellinen elokuva ovat elokuvaa.
Audiovisuaalinen kulttuuri onkin monimuotoista: se on videotaidetta, Marvel-elokuvaa, kissavideoita, eurooppalaista taide-elokuvaa, reaktiovideoita, meemivideoita, korealaista kauhuelokuvaa ja niin edelleen.
Elokuvana tuntemamme taiteen, viihteen ja ilmaisun muoto sai alkunsa 1800-luvun lopulla. Elokuvan syntyä edelsivät erilaiset kuvien projisointiin tai liikkuvan kuvan illuusioon perustuvat laitteet.
Ensimmäisen julkisen elokuvaesityksen järjestivät Louis ja Auguste Lumiére Pariisissa vuonna 1895 kinematografilaitteellaan ja jäivät historiaan elokuvan keksijöinä, vaikka elokuvan syntyyn ja sen alkuaikojen kehittymiseen vaikutti useampi toimija. Elokuvan erilaiset katsomistavat – yhteisöllinen elokuvateatterikokemus ja toisaalta yksin laitteesta katsottu elokuva – ovat olleet olemassa jo elokuvan alkuajoista lähtien.
Ensimmäiset varsinaiset elokuvat olivat lyhyitä, todellisuutta taltioivia otteita. Joissakin niistä on silti jo nähtävissä niin monen lajityypin alkusiemen ja elokuvan taiteenlajina kuin sosiaalisen median lyhytvideoiden lähestymistapakin (ks. esim. Louis Lumiéren vuonna 1895 laatima, noin 45 sekunnin mittainen Le Jardinier, jota on pidetty ensimmäisenä komediana).
Jo 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa tehtiin kokeiluja elokuvatrikeillä ja leikkauksella. Myös elokuvan mahdollisuudet tarinankerrontaan huomattiin jo 1800-luvun lopulla. Elokuvan kerronnallisen, fiktiivisen ja taiteellisen potentiaalin keksijänä pidetään yleisesti ranskalaista ammattitaikuri Georges Mélièsiä.
Elokuvateollisuus alkoi saada muotonsa 1900-luvun ensivuosikymmenellä, kun elokuvien tuotanto ja esittäminen eriytyivät toisistaan. Yhdysvallat kehittyi elokuvan suurvallaksi, mutta myös edelleen toimivat ranskalaisyhtiöt Pathé ja Gaumont ulottavat juurensa 1800-luvun lopulle. Elokuvan teollistuminen ja kehittyminen suurten yleisöjen viihteeksi tapahtuikin samoihin aikoihin sekä uudella että vanhalla mantereella. Mélièsin fantasialle varteenotettavaksi elokuvakerrontakilpailijaksi kehittyi Yhdysvalloissa realistisempi, jatkuvuusleikkaukseen perustuva ote.
Tuoreempi elokuvahistorian tutkimus on osoittanut, että elokuvan alkutaival ei suinkaan ollut all-male -paneelin käsissä: yksi varhaisista elokuvailmaisua merkittävästi kehittäneistä tekijöistä oli nainen, ranskalainen Alice Guy-Blaché, jonka merkitys on ymmärretty vasta viime vuosina. Tulevaisuuden elokuvahistorian tutkimus tulee varmasti paljastamaan lisää elokuvan pioneereja, jotka ovat jääneet kanonisoitujen nimien varjoon.
Elokuvan synty ja alkuaikojen kehitys linkittyy pitkälti massaviihteeseen, mutta myös uuden välineen taiteelliset mahdollisuudet huomattiin varhain. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Ranskassa alettiin korostaa elokuvaa taiteena.
Elokuvan mahdollisuudet huomattiin myös Neuvostoliitossa, jossa Lenin valjasti sen propagandatarkoituksiin. Venäläinen elokuvantekijä Lev Kulešov taas huomasi, että leikkaamalla kaksi kuvaa peräkkäin syntyy merkitys, jota kahdella erillisellä kuvalla ei ole. Tätä kutsutaan nimellä Kulešovin efekti, ja se on perusta leikkaukselle, merkitystä luovalle montaasille.
Kulešovin efektiä voi havainnollistaa kuvapareilla (esim. meri + hai). Ensimmäisen kuvan tulkintaan vaikuttaa sitä seuraava kuva, ja yhdessä ne muodostavat yhteisen merkityksen. Efektiä ja kuvien rinnastamisen mahdollisuuksia voi tällä tavalla helposti kokeilla myös lasten kanssa vaikkapa ennen varsinaisia elokuvaus- ja leikkauskokeiluja.
Neuvosto-ohjaajat, kuuluisimpana Sergei Eisenstein, ottivat vaikutteita amerikkalaisten elokuvantekijöiden jatkuvuusleikkausajatuksista ja jalostivat montaasiajattelua eteenpäin 1920-luvun elokuvissaan. Leikkaus on edelleen elokuvakerronnan ja elokuvan tunnevaikutuksen sekä merkityksen muodostamisen keskeisiä keinoja.
Lyhyesti voidaan todeta, että elokuvan noin 130-vuotisen historian aikana kehittyneet tekniikat ja ilmaisun muodot vaikuttavat edelleen meitä ympäröivässä audiovisuaalisessa kulttuurissa. Ymmärrys ja tietoisuus audiovisuaalisesta mediakulttuurista ja sen juurista auttaa hahmottamaan sekä omaa suhdetta siihen, että arvostamaan esim. lasten ja nuorten omaa audiovisuaalista mediakulttuuria ja löytämään sen luovat mahdollisuudet.
Monilukutaidon pedagogiikan mukaisesti on oleellista ottaa lasten ja nuorten omat audiovisuaaliset kokemukset ja mediakulttuurit mukaan elokuvakasvatuskäytänteisiin ilman niiden arvottamista. Elokuvakasvatuksen pedagogisena tavoitteena on hahmottaa audiovisuaalisen kulttuurin erityispiirteitä ja elokuvan keinoja – myös oman ilmaisun rikastuttamisen näkökulmasta.
Miten siis erottaa elokuva laajemmasta audiovisuaalisesta kulttuurista? Luonteva rajaava tekijä voisi olla elokuvan teosluonne. Tällä tarkoitetaan sitä, että tekijät omaa luovuuttaan käyttämällä tekevät audiovisuaalisen teoksen tarkoituksellisesti ja pyrkivät ilmaisemaan sillä jotain. Esim. somevideo ei välttämättä ole elokuvateos, vaikka se hyödyntääkin audiovisuaalista ilmaisua.
Kaikkia audiovisuaalisuuden muotoja voi avata osittain samoilla työkaluilla ja niille voi esittää kriittisen lukutaidon kannalta oleellisia kysymyksiä: kuka teoksen on tehnyt, miksi ja miten?
Marjo Kovanen
