menu
Tanssitaiteilija ja tanssin opettaja, väitöskirjatutkija Riina Hannuksela kertoo saavutettavasta taideharrastuksesta ja nostaa esimerkkejä omasta työstään. Puheenvuoron kolmannessa osassa käydään läpi puhetta korvaavien tai täydentävien keinojen, kuten olemuskieli, kuvat ja esineet, kirjoittaminen, piirtäminen ja tukiviittomat, hyödyntämistä opetuksessa.
Puhetta korvaavat tai täydentävät keinot, englanniksi AAC, ovat sellaisia, joita käytetään puhutun sisällön avaamiseksi tai tukemiseksi. Hannuksela erottelee viisi puhetta tukevaa tai korvaavaa keinoa:
Olemuskieli
Kuvat ja esineet
Kirjoittaminen (jos ei ole kielellisiä haasteita)
Piirtäminen
Tukiviittomat
Ajatuksena on, että pysähdytään pohtimaan sitä, miten asioita tehdään, miten ryhmää ohjataan ja miten ohjeistetaan. Olen itse huomannut, että tällaisten ”Miten”-kysymysten pohtiminen jää suunnittelussa vähemmälle huomiolle. Siitä ei kuitenkaan kannata kantaa syyllisyyttä, koska tekemällä oppii, ja aiemmat kokemukset informoivat tulevaa.
Tuon tässä esille keinoja, joita olen käyttänyt hyvin erilaisissa tilanteissa varmistaakseni, että tehtävänannot ymmärretään. Nämä keinot ovat minulle pedagogisia työkaluja, joita käytän kaikissa ohjaustilanteissa. Pohdin paljon sitä, miten asiat tehdään, miten asiat ilmaistaan, ja miten niitä järjestetään. Yritän aina olla mahdollisimman selkeä ja yksiselitteinen, mikä siis ei ole minulle mitenkään luonteenomaista. Oma helmasyntini on, että jäsennän asioita puhumalla, eli mulla ei ole mitään valmista ajatusta, minkä sanon ääneen, vaan se ajatus muotoutuu siinä puhumisen aikana. Se voi olla kuulijalle tosi vaikeaa ymmärtää. Sen takia olen kiinnittänyt huomiota selkeyteen. Yksinkertainen, selkeä viestintä hyödyttää kaikkia ja lisää osallisuuden kokemusta. Kuulijan tai osallistujan ei tarvitse pinnistellä ymmärtääkseen tehtävää, vaan voi heti siirtyä sen tehtävän tekemiseen.
Yksinkertainen, selkeä viestintä hyödyttää kaikkia ja lisää osallisuuden kokemusta. Kuulijan tai osallistujan ei tarvitse pinnistellä ymmärtääkseen tehtävää, vaan voi heti siirtyä tehtävän tekemiseen.
Itselleni ehkä kaikista luontevin on olemuskieli, eli eleet, ilmeet ja koko kehon käyttäminen vuorovaikutuksessa. Ajatuksena on, että oma ruumiinkieli on suhteessa siihen, mitä puhuu.
Yritän nyt demonstroida: opetin pitkään alakouluikäisiä, 1-2-luokkalaisia, ja mulla oli sellainen haave, että vitsi olisi ihanaa jos voisin ohjata heitä niin, että en puhuisi mitään koko tunnin aikana. Sitten rupesin käyttämään eleitä merkitsemään tiettyjä asioita. Mulla oli aina silleen, että kädet sivulle, niin mä teen piirin. Käytin sitä johdonmukaisesti niin, että aina kun mä pyysin lapsia piiriin, niin mulla oli tää ele mukana. Lopulta siitä tuli sellainen, että mun ei tarvinnut enää edes sanoa mitään. Kädet sivuille, niin nyt ollaan piiri, käsi suoraan eteen niin ollaan jono, ja rivi näin. Kun rupesin käyttämään merkkejä, se helpotti mun omaa työtä myös, että mun ei tarvinnut koko ajan olla puheella ohjaamassa sitä ryhmää.
Kannattaa huomioida, että nämä ovat käytäntöjä, jotka eivät välttämättä toimi heti. Niiden muodostumiselle pitää myös antaa aikaa.
Otan vielä esimerkin, mikä voi olla teille ihan käyttis. Käytän piirtämistä aika paljon mun ohjaamisessa.
On siellä sellaisia, jotka ei ymmärrä suomen kieltä hyvin, tai sitten joillain on muita kielellisiä haasteita, tai sitten ylipäätään jäsentämään sitä toimintaa osallistujille.
Näissä esimerkkikuvissa on tanssielokuvan kohtaukset. Ne on tollasilla yksittäisillä papereilla, ja mä oon aika nopeasti piirtänyt ne siinä tilanteessa, eli jälki ei oo mitään kovin hyvää J mutta ne on —a, ja mä lätkin niitä siihen että kaikki näkee. Jos harjoittelee tanssiesitystä, niin ne voi olla siinä vaikka näyttämön edessä, tai sitten ne voi olla kiinnitettynä seinälle. Ne on tavallaan sellaiset visuaaliset merkit siitä, että mitä tulee tapahtumaan. Sitten voi näyttää, että okei, ollaan tossa kohtaa, ja osallistujat pystyvät itseohjautuvammin tulemaan siihen tilanteeseen. Mut tässä keskellä mulla on tällanen kuva, jaoimme tämän ryhmän kahteen, eiku kolmeen anteeksi, ja siinä oli kaikille vähän erilainen tehtävä, ja me tehtiin esitys 2 x 45 minuuttia plus yksi harjoituskerta. Eli aika nopeasta pedagogisesta tilanteesta oli kyse ja siinä mä käytin näitä lappuja apuna.
Mä olin jakanut myös tämän ryhmän eri värisiin, eli punaiset oli kaloja, siniset oli vesi, ja vihreät oli kasveja. Nämä värikoodit oli johdonmukaisesti käytössä, eli kun ryhmä tuli paikalle, niin siellä oli sininen tötterö, vihreä tötterö ja punainen tötterö, ja sitten jaettiin oppilaat siihen. Punaisesta tuli kaloja, ja sitä käytettiin sen jälkeen aina. Itse tykkään tosta värikoodiajattelusta. Se on yksi keino järjestää pedagogista tilaa, ja myös sellaninen, että sun ei tarvi ihan hirveästi ymmärtää vaikka suomen kieltä, että sä pääset siihen mukaan.
Kannattaa huomioida, että nämä ovat käytäntöjä, jotka eivät välttämättä toimi heti. Niiden muodostumiselle pitää myös antaa aikaa.
Yksi puhetta tukeva keino on tukiviittomien käyttö. Niitä voi käyttää siis puheen apuna. Tärkeää on huomata, että tukiviittomat eivät ole sama asia, kuin viittomakieli, mutta ne tulevat usein viittomakielestä. Viittomakieli voi olla jonkun henkilön ainoa äidinkieli, jos on kyse ihmisestä joka ei kuule. Tukiviittomat ovat puheen tukena käytettäviä viittomia.
Osa näistä on tosi loogisia, eli minä esimerkiksi käytän paljon tukiviittomaa katso (viittoo). Eli osa on loogisia, mutta voi myös hyödyntää omia eleitä, kuten itselläni piiri, jono ja rivi. Kuitenkin jos ryhmässä on tukiviittomia käyttävä henkilö mukana, niin ohjaajan pitää olla tarkkana, että ei sekoita kyseistä henkilöä.
