menu
Harrastustoiminnassa ryhmän ohjaajalla on merkittävä rooli siinä, millaiseksi harrastustoiminta muodostuu. Positiivinen ja innostunut ohjaaja saa muutkin innostumaan, ja luo mielikuvan kyseisestä lajista ja harrastustoiminnasta ylipäätään. Ohjaajan vastuulla on huolehtia ryhmän turvallisuudesta. Hyviä vinkkejä ryhmän ohjaamiseen löytyy – hankkeen – sivuilta.
Elokuvan tekeminen on usein ryhmätyötä. Tässä osiossa käsittelemme ryhmädynamiikan merkitystä harrastusryhmän toimintaan. Osion ovat kirjoittaneet teatteriopettaja Jukka Heiskanen (TiO, TeM) ja yhteisötaiteilija, teatteri-ilmaisun ohjaaja Eveliina Heinonen (TiO).
Miten ryhmä muodostuu? Tuntemattomat muodostavat ryhmän vasta kun heillä on vuorovaikutusta, yhteinen tavoite, tietyt säännöt ja tietty työnjako. Vaikka edellisen kaltainen raami voi äkkiseltään vaikuttaa tiukalta, koululuokat ja harrasteryhmät täyttävät kaikki edellä mainitut ehdot. Esimerkiksi koulun tiloihin kokoontuvalla leffaryhmällä on tavoitteena tutustua elokuvataiteen tekemiseen. Kenties tavoite sittemmin tarkentuu elokuvan valmistamiseksi. Ohjaajan kanssa osallistujat sopivat kuinka ryhmässä toimitaan, millaisin ehdoin työskentelystä voi olla pois jne. Työskentelyn alkaessa osallistujilla on vuorovaikutusta keskenään – elokuvataide on tiimityötä. Työnjako ryhmässä on se, että ryhmänohjaaja johtaa ryhmäläisiä. Työskentelyn edetessä työnjako liittyy myös ryhmän sisäisiin työrooleihin: kuka näyttelee, kuka kuvaa jne.
Kun ryhmä on kasassa alkaa ryhmäprosessi. Ryhmäprosessilla tarkoitetaan ryhmän työskentelyn elinkaarta: kokoontumista kerrasta toiseen ja kokoontumisten myötä tapahtuvaa toiminnan muuttumista. Oppilaiden taidot kehittyvät, he tutustuvat toisiin ryhmäläisiin, yhteistyö ryhmäläisten välillä paranee ja mahdollinen taideteos alkaa hitaasti valmistumaan.
Ryhmäprosessi on ryhmän koko elinaikana tapahtuva kokonaisuus ja ryhmäprosessin käsitteeseen liittyy toive ryhmän kehittymisestä. Määräaikaisissa ryhmissä prosessista ollaan usein tietoisempia kuin ryhmissä, jotka ovat pitkään yhdessä (esim. vuosia yhdessä olevat työyhteisöt).
Ryhmäprosessin kehittymiseen vaikuttavat ryhmän ulkoiset puitteet: fyysinen ympäristö, aika, kokoontumistiheys, jäsenten ryhmään liittymisen tapa ja ryhmän koko. Puitteet voivat esimerkiksi kannustaa ja innostaa oppilasta toimimaan (tai sitten epäsuotuisassa tapauksessa heikentämään motivaatiota). Työskentely saattaa esimerkiksi olla mukavampaa siihen suunnitelluissa tiloissa kuin pienessä koululuokassa pulpettien keskellä. Vastaavasti pääsykokeen läpäiseminen voi auttaa ryhmän jäseniä sitoutumaan työskentelyyn: heillä on kokemus, että juuri heidät on valittu ryhmään ja he ovat saaneet kokeiden läpäisemisestä onnistumisen kokemuksen. Ryhmästä riippuen kokoontumistiheys voi vaikuttaa myönteisesti tai kielteisesti: tiivis yhdessäolo saattaa nopeutta ryhmäytymistä – toisaalta tiivis työskentely saattaa myös kuormittaa osallistujia liikaa ja näin haitata prosessia.
Ryhmän koko vaikuttaa paitsi työskentelyyn, myös ryhmän dynamiikkaan. Ryhmäkokoja on määritelty suuntaa-antavasti alla olevan jaon mukaisesti:
•pienryhmä (5–12 henkilöä)
•keskikokoinen ryhmä (n. 20 henkilöä)
•suurryhmä (yli 20 henkilöä)
Ryhmäkokojen rajaaminen on suhteellista ja riippuu myös ryhmästä. Pieniin ja suuriin ryhmäkokoihin leimallisesti liittyviä ilmiöitä voi näkyä myös muun kokoisissa ryhmissä.
Ryhmän koko voi vaikuttaa dynamiikkaan kiinteyttävästi tai hajottavasti. Ryhmän kiinteys ymmärretään monesti myönteisenä asiana. Ajatellaan, että pieni ryhmä johdattaa tiiviiseen ryhmähenkeen. Toisaalta joku voi kokea, että pienessä ryhmässä on painetta muuttaa mielipiteensä muiden mukaiseksi. Tilanteet koetaan yksilöllisesti.
Suuressa ryhmäkoossa ihmisillä on taipumusta muodostaa pieniä alaryhmiä. Kun ryhmäkoko kasvaa, ei ole enää mahdollista olettaa, että kaikki toimisivat yhtä tiiviissä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tällöin ryhmän jäsenet hakeutuvat usein tiiviimpään kanssakäymiseen pienemmän joukon kesken. Suuressa ryhmäkoossa johtajan rooli korostuu. Tästä tyypillisenä esimerkkinä toimivat yliopistojen massaluennot, joissa osallistujia voi olla huomattavia määriä. Tällöin toiminta usein ohjautuu luentomaiseksi. Jos osanottajamäärä on suuri, täytyy toiminnallista sisältöä toteutettaessa jakautua pienryhmiin, jotta kaikki osallistuisivat luontevammin toimintaan.
Keskisuuri ryhmä vastaa useimmiten harrastustoiminnan ryhmäkokoa. Keskisuuressa ryhmässä on sekä pien- että suurryhmän piirteitä. Osa toiminnasta voidaan toteuttaa kaikki yhdessä, mutta työskentelyn sujuvuuden ja tehostamisen kannalta voi olla tarpeen käyttää rinnalla myös pienryhmätyöskentelyä.
Ryhmän kehitysvaiheita ja ryhmäprosessia on tutkittu paljon. Yksi tunnetuimmista teorioista on psykologian tutkija Bruce Tuckmanin viisivaiheinen jaottelu. Tuckman koosti teoriansa aiemman tutkimuksen ja kirjoitusten pohjalta. Tuckmanin teoriaa on kritisoitu siitä, että hänen aineistonsa koostuu suurelta osin ryhmänohjaajien subjektiivisista kokemuksista. Vaikka Tuckmanin jaottelun vaiheet eivät toteudu sellaisenaan kaikissa ryhmissä, antaa jaottelu ymmärrystä ryhmän kehitysvaiheista.
Jäsenet etsivät omaa paikkaansa ryhmässä. Tässä vaiheessa jäsenet kokevat usein epävarmuutta. Ryhmän muotoutumisen tärkein vaihe on se, että jäsenet opettelevat tuntemaan toinen toisiaan. Ohjaajalähtöisesti ryhmäytymistä kannattaa suunnitella etukäteen ja sille on varattava riittävästi aikaa. Ryhmäytymistä tukeva menetelmä on hyvä valita niin, että se vastaa juuri kyseisen ryhmän tarpeita. Toiminnallinen menetelmä lisää osallistujien aktiivisuutta ja edesauttaa yksilön roolin muodostumista ryhmässä. Ohjaajan on ryhmäytymisvaiheessa pyrittävä luomaan mahdollisimman myönteinen, luonteva, mukava ja turvallinen ympäristö, jossa jokainen voi ilmaista itseään vapaasti. Mikäli joku ryhmän jäsenistä joutuu kiusalliseen tai noloon tilanteeseen, ohjaajan tulee puuttua tähän välittömästi. Hyvin toteutettu ryhmäytyminen antaa suotuisat eväät ryhmätoiminnan myöhemmille vaiheille. Ryhmäytymisestä on syytä pitää huolta aina, kun ryhmään tulee uusia jäseniä.
Ryhmän jäsenet rohkenevat kyseenalaistaa ryhmän tehtävää, tavoitetta tai jopa ohjaajaa. Ohjaajan ei tule häkeltyä tilanteesta, sillä ryhmän sisällä syntyy väistämättä haasteita tai konfliktitilanteita. Konfliktitilanteet voivat syntyä myös ryhmän jäsenten välisistä suhteista, sillä tässä vaiheessa on tyypillistä, että ryhmän jäsenet hakevat hyväksyntää ja omaa rooliaan ryhmässä. Kuohuntavaiheessa ryhmän sisällä voi muodostua klikkejä eli pienempiä alaryhmiä. Ryhmän jäsenet hakevat lähtökohtaisesti turvaa näistä alaryhmistä, mutta valitettavasti ne voivat toisinaan haitata ryhmän toimintaa. Ohjaajan kannattaa tarttua haasteisiin rohkeasti ja nostaa ristiriidat esiin tarvittaessa. Tärkeää on kohdella ryhmän jäseniä tasavertaisesti. Joskus riittää jopa se, että ohjaaja käy ryhmän kanssa uudelleen läpi yhdessä sovittuja sääntöjä tai sekoittaa niin sanottuja alaryhmiä.
Ryhmän jäsenet ovat löytäneet paikkansa ryhmässä ja tuntevat voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Joskus ryhmän varsinainen tehtävä jää tämän tunteen varjoon, jolloin ohjaaja on vastuussa ryhmälle asetetun tehtävän toteutumisesta. Harmi kyllä, joskus ohjaaja voi tässä tilanteessa olla ilonpilaaja. Ryhmän vakiintumisen vaiheessa säännöt ovat selvillä ja jäsenet uskaltavat ilmaista mielipiteitään avoimesti. Ryhmän sisäiset roolit ovat muodostuneet ja jäsenet kokevat olevansa riippuvaisia toisistaan. Ryhmän omaehtoista toimintaa tarkastellessa ohjaajan rooli ei ole enää niin suuressa merkityksessä. Ohjaaja voi jäädäkin tietoisesti seuraamaan sivummalle ryhmän toimintaa.
Ryhmä saavuttaa tavoitteitaan ja yhteistyö on tehokasta. Ryhmän jäsenet luottavat toinen toisiinsa ja ryhmän sisällä on monenlaisia joustavia sosiaalisia suhteita ja alaryhmiä. Ryhmä kestää tässä vaiheessa hyvin myös epäonnistumisia ja vastuun kantaminen yhdessä on luontevaa. Haasteena on tässä vaiheessa se, ettei ulkopuolisen ole helppoa liittyä osaksi ryhmää. Ohjaajan on tässä vaiheessa hyvä antaa positiivista palautetta ryhmälle, sillä se pitää ryhmän motivaatiota yllä. Ohjaajan kannattaa myös pyrkiä etsimään ryhmälle uusia haasteita.
Ryhmän lopetus on tyypillisesti haikea ja se voi herättää vaikeita tunteita. Ohjaajan onkin valmisteltava ryhmää hyvissä ajoin ryhmän toiminnan päättymisestä. Ryhmä on saavuttanut tavoitteensa, eikä toiminta ole tässä vaiheessa suorituskeskeistä. Ryhmän kesken voi olla hyvä muistella yhteisiä hetkiä, onnistumisia ja kommelluksia. Muista ohjaajana antaa tilaa tunteille ja ajatuksille ryhmän sisällä. Prosessin päättämisen kannalta on hyväksi, että ryhmän osallistujat pääsevät käsittelemään tuntemuksiaan, olivat ne sitten myönteisiä tai kielteisiä suhteessa päättyvään toimintaan.
Ryhmäprosessin vaiheet on hyvä tiedostaa, koska tällöin niitä on mahdollista ryhmänohjaajana tukea. Ryhmän muodostusvaiheen sujuvuutta ohjaaja voi tukea kiinnittämällä huomiota ryhmäyttämiseen työskentelyn alussa. Tämä tehostaa ryhmän keskinäistä tutustumista ja voi edistää näin ryhmään kuulumisen kokemusta. Jos osallistuja kokee kuuluvansa ryhmään, myös hänen sitoutumisensa työskentelyyn paranee. Hyvä ryhmäytyminen ja muiden näkemysten kunnioittamisen harjoitteleminen ehkäisevät osaltaan myös kuohuntavaiheen kivisimpiä karikkoja.
Prosessin alun tapaan myös lopettamiseen on syytä kiinnittää huomiota. Mielekäs ryhmä ja harrastustoiminta voivat tuoda osallistujalle iloa ja sisältöä arkeen – tällöin lopettaminen voi herättää monenlaisia kysymyksiä ja tunteita. Lyhyissä prosesseissa aikaa työskentelyn päättelemiseen ei välttämättä ole runsaasti, mutta asian esiin nostaminen reflektion tai rituaalin keinoin voi kannustaa osallistujaa jatkamaan harrastuksen parissa toisaalla tai ohjata uusien mahdollisuuksien pariin.
Lähteet: Niemistö, R. 1999. Ryhmän luovuus ja kehitysehdot. Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia. Helsinki: Palmenia-kustannus.
