Teatterimaailman uskomukset
1. Teatteriin ja teatterilaisuuteen liitetään erilaisia uskomuksia, tapoja, rituaaleja ja taikauskoa. Vierailkaa lähiteatterissa tai pyytäkää jotakuta näyttelijää tai muuta teatterilaista kertomaan näistä uskomuksista. Elokuvassa 8 päivää ensiiltaan nämä uskomukset ovat voimakkaasti läsnä.
Lukekaa myös ohessa oleva Helsingin Sanomien artikkeli Teatterissa kummittelee (”Teatterissa kummittelee – Näytöksen onnistumiseksi on käyttäydyttävä sääntöjen mukaan – Rituaalit luovat turvallisuutta". Helsingin Sanomat 10.4.2006 osastolla Elämä & Terveys)
Eri ammateissa on omat rituaalinsa onnen takaamiseksi. Merimiehet, pelurit, kaivostyöläiset ja näyttelijät toimivat ammateissa, joissa he ovat
joko luonnonvoimien, yleisömenestyksen ja silkan sattuman armoilla. Ei siis ihme, että näihin ulkopuolisiin voimiin yritetään vaikuttaa taikakeinoin.
Teatteriala lienee taikauskoisimmista päästä. Näyttelijöillä on tiukat säännöt siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei, jotta näytös onnistuisi. Muutamat asiat ovat ehdottomasti kiellettyjä, muuten ei hyvä seuraa. Kenraalinäytöksessä ei saa taputtaa. Onnentoivotuksia ei saa sanoa ääneen, vaan kollegalle toivotetaan onnea esitykseen potkaisemalla polvella peffaan. Viheltäminen on teatterissa kielletty, paitsi jos se kuuluu esitykseen. Kenkiä ei saa nostaa pöydälle tai säilyttää pöydällä, listaa loimaalainen teatteriohjaaja Sari Äikää.
Kukaan ei enää muista, mistä kielletyt tavat ovat peräisin, mutta niitä noudatetaan teatterimaailmassa edelleen. Johtuneeko alaan
liittyvästä luovuudesta, kun tapojen noudattamiseen suhtaudutaan suurella intohimolla. Turkulainen, Suonenjoella asuva teatteri- ja ilmaisuaineiden opettaja Harri Helin kertoo nuorempana erehtyneensä viheltämään teatterissa. Seuraukset olivat dramaattiset. Hänet "nostettiin seinälle" ja kerrottiin, että teatterissa ei saa koskaan viheltää. Oppi meni perille kerrasta, Helin sanoo. Eri paikkakuntien teattereissa on erilaisia perinteitä. Esimerkiksi onnentoivotuksen sijasta voi olla jossain teatterissa parempi sanoa: "Katkaise jalkasi".
Harri Helinin mukaan kielletyt asiat ovat kuitenkinsuurin piirtein samat jokaisesta teatterissa ja lienevät peräisin todellisista tapahtumista tai ovat
jopa toisten ammattien tavoista lainattuja. Taikauskoisten tavat luovat turvallisuutta, vaikka niiden voimaan ei uskoisikaan. Rituaalien noudattamatta jättäminen herättää meissä levottomuutta. Jossakin mielen sopukoissa lymyilee pelko siitä, miten käy, jos jättää rituaalin suorittamatta. Ihminen tarvitsee rituaaleja elämän siirtymäkohtiin. Syntymä, kuolema, yhteen liittyminen, eroaminen ovat kaikki kynnykseltä toiselle siirtymistä. Riittien avulla yritetään rauhoittaa elämässä tapahtuneet mullistukset ja kriisit.Juhlaseremoniat mahdollistavat jonkin asian päättämisen, jonka jälkeen voi turvallisesti palataarjen rutiineihin. Sitä paitsi: mitä olisi elämä ilman uskoa johonkin sellaiseen, mitä ei voi järjellä selittää? Rituaalit antavat turvaa.
Lisäksi muutamia muita uskomuksia liittyen teatteriin:
”Musta kissa teatterissa tuo hyvää onnea.”
”Keltaiseen liittyy epäonni, mm. uskomusten mukaan teatterin esirippu ei saa koskaan olla keltainen. Joidenkin tapojen mukaan lavastuksessa ei käytetä keltaista tai vaatteissa vihreää, ellei niitä todella tarvita. Näillä väreillä kuvattiin aiemmin paholainen mysteerinäytelmissä.”
(http://www.coloria.net/kulttuurit/teatteri.htm)
”Näyttelijä ei saa puhdistaa omaa meikkipeiliään, sillä se tietää huonoa onnea. Vanhempi näyttelijä voi luovuttaa jäniksen käpälän (käytetään puuterin
levitykseen) nuoremmalle kollegalleen lahjaksi tuottamaan onnea. Ja jos näyttelijältä tippuu plariharjoituksissa, häntä tulee pussata, jotta vältytään
pahalta onnelta esityksissä. Ensi-illan onnentoivotuksiin ei saa vastata kiittämällä – se tietää huonoa onnea.”
(Porin teatterin näyttelijän Maarit Lehtosen haastattelu 15.2.2008)
2. Elokuvassa 8 päivää ensi-iltaan esiintyvät eräät teatterin kummitukset. Monessa teatterirakennuksessa väitetään olevan oma kummituksensa. Seuraavassa artikkelissa kerrotaan Joensuun kaupunginteatterin kummituksesta. Tutustukaa artikkeliin ja luokaa oma kummituksenne ja kirjoittakaa sitten tarina omasta teatterin kummituksestanne.
Joensuun kaupunginteatterilla on oma kummituksensa, joka on nimetty Hilpaksi.
Teksti: Kirsi Komulainen
Kerrotaan, että Hilppa on näyttäytynyt ensimmäisiä kertoja Joensuun kaupunginteatterilla 1970-luvun alkupuolella, niihin aikoihin kun Maija-Liisa Ström ja Arto Heikkilä tulivat teatteriin näyttelijöiksi. Usein kun laulutaidoistaan tunnettu Ström oli ollut yksin suurella näyttämöllä harjoittelemassa lauluja ja
säestänyt itseään pianolla, oli hän havainnut vanhahkon naisen istuvan katsomossa, vaikka siellä ei olisi pitänyt olla ketään ja ovet olivat lukossa. Strömille oli ollut heti selvää, ettei katsoja ollut tästä maailmasta, mutta hän ei antanut sen häiritä.
Näyttelijä Arto Heikkilä kertoo epäilleensä kollegansa tarinoita oudosta fanistaan. Kerran harjoituksissa Artsi näki jonkun siniharmaapukuisen ja pitkätukkaisen naisen seuraavan harjoituksia näyttämön vieressä, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Nainen lähti laskeutumaan näyttämön sivulta lämpiöön vieviä portaita ja samoja portaita nousi ylös joku työtovereista. Silloin Artsi tajusi, mitä oli nähnyt; ylöstulijan varjo näkyi seinällä, mutta alas menijällä varjoa ei ollut. Ylöspäin tullut ei myöskään ollut nähnyt vastaantulijaa, eikä Artsikaan enää naista tavoittanut, vaikka juoksi perään.
– Näin sen selvästi, pitkän aikaa se seurasi harjoituksia. Ei se jälkeen päin pelottanut, tuli jotenkin lämmin ja sydämellinen olo. Olisin halunnut muutaman sanan vaikka vaihtaa hänen kanssaan, Artsi kertoo.
Monikaan ei Hilppaa ole nähnyt, mutta kuullut on. Vuosikymmenien ajan Hilpalla oli ollut tapana kipittää korkokengissään tyhjillä ja pimeillä näyttämöillä, napsautella järjestäjän jo sammuttamia valoja päälle uudestaan ja uudestaan, hönkiä jäätävän kylmiä henkäyksiä pitkin käytäviä ja polkea öisin pimeässä puvustossa ompelukonetta. Hilppa hävisi hetkeksi näyttämöltä, kun kaupungintaloa remontoitiin 1990-luvun lopulla. Mutta ei Hilppa kauas lähtenyt, laajensi vain reviiriään, sillä 2000-luvulla hänet on usein bongattu myös Teatteriravintolan tiloista. Monet ravintolan henkilökunnasta ovat kuulleet koputuksia ovelta, jonka takana on ollut vain tyhjäja pimeä teatteriklubi.
Humoristiseksi Hilppa heittäytyi, kun koputteli eräälle naiselle komeron sisäpuolelta. Hilppa on myös hyräillyt tyhjällä klubilla ja tornikabinetissa ja kipitellyt lasiterassilla. Muutamia vuosia sitten nuori näyttelijä, Riku, oli jäänyt näytöksen jälkeen seuraamaan jalkapalloottelua lämpiöön, mutta ei saanut enää selostuksesta selvää, kun näyttämöltä alkoi kuulua kovaa meteliä. Riku meni katsomaan, kuka siellä metelöi, mutta sekä näyttämö että koko talo oli tyhjä, olihan kello jo yksitoista illalla. Riku käski Hilpan olla hiljempaa, mutta ei jäänyt ymmärrettävistä syistä katsomaan ottelua loppuun, vaan lähti kiireen vilkkaa kotiin. Kostoksi häiriöstä Hilppa kokeili uudempaa tekniikkaa ja soitti keskellä yötä lukossa olevan järjestäjienhuoneen puhelimesta Rikun Helsingissä asuneen vaimon kännykkään merkkisoiton. Riku ei soittaja voinut olla, sillä hänellä ei ollut avainta huoneeseen.
Näyttelijä Seppo Timosen omakohtaisen kokemuksen ja tutkimuksen mukaan Hilppa on yllättänyt koputuksillaan ja hyräilyillään yleensä rakkauden huumassa eläviä tai muuten herkemmillä aisteilla varustettuja ihmisiä. Väitettä tukee se, että viime aikoina Hilpan huomiosta ovat saaneet nauttia nimenomaan kaupunginteatterissa tai ravintolassa työskentelevät rakastuneet nuoret parit.
Hilppaa luonnehditaan kiltiksi ja hyvälaatuiseksi kummitukseksi, mutta kyllä häneltä luonnettakin löytyy. Teatterin jo eläkkeelle jäänyt puvustaja
Ulla Hirvonen teki joitakin vuosia sitten Joensuun päiväksi Hilppaa esittävän hahmon, joka ripustettiin näyttelyn ajaksi roikkumaan esirippuun. Ulla ei muistanut purkaa hahmoa, vaan jätti sen johonkin nurkkaan virumaan. Yhtenä iltana puvuston valot eivät suostuneet sammumaan, ei edes ammattimiehen voimin ja seuraavana päivänä lensi seinälle kiinnitetty kynä parin metrin päästä Ullan jalkoihin. Ulla nosti kynän paikoilleen, mutta se lensi uudestaan. Siitä Ulla arvasi, että nyt on Hilppa hänelle suuttunut ja päätti purkaa kummituksen hahmon ennen kuin kulissipainotkin alkaisivat lennellä. Siihen loppuikynän heittely.
Kuka Hilppa on? 1900-luvun alussa kaupungintalon kellarissa ovat olleet kaupungin putkakopit ja on arvailtu, että Hilppa olisi joku vääryyttä kärsinyt ja kenties putkaan kuollut nainen. Mutta kukapa tietää, vaikka Hilppa olisi hiipinyt Joensuuhun jonkun näyttelijän mukana suuremmista teattereista. Kilpailu voi olla kovaa kummituksillekin.
(http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/K%C3%A4gi/hilppa__teatterin_kummitus_3432495.html)
© Koulukino 2024
