Vuonna 1911 Hollywoodissa ei ollut vielä tehty ensimmäistäkään elokuvaa, vaan koko elokuvateollisuus oli keskittynyt itärannikolle. Ennen vuotta 1920 naistähtiä oli enemmän kuin miehiä, ja käsikirjoittajista jopa yli puolet oli naisia. Naisilla oli vankka asema elokuvateollisuudessa. Oman aikansa kiintotähdillä (esimerkiksi Lillian Gish, Mae West, Ida Lupino ja Mary Pickford) oli paljon valtaa ja monasti monta rautaa tulessa: he saattoivat työskennellä paitsi näyttelijöinä, niin myös ohjaajina, käsikirjoittajana, tuottajina ja leikkaajina. Mary Pickford oli jopa mukana perustamassa Pickford-Fairbanks Studiota ja myöhemmin United Artists -elokuvayhtiötä sekä vuosittain Oscar-palkintoja jakavaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences -organisaatiota.

Asiat muuttuivat, kun suuri raha alkoi liikkua bisneksessä. Naispuoliset elokuvantekijät saivat väistyä, ja Hollywoodissa tehtiin vuoteen 1921 mennessä 85% amerikkalaisista elokuvista ja kaksi kolmasosaa koko maailman elokuvatuotannosta. Aurinkoinen sää oli kuvausten kannalta suotuisa, ja lisäksi studiot välttyivät maksamasta Edisonin elokuvapatentista. Naiset muodostivat edelleenkin enemmistön maksavasta yleisöstä. Studioitten tiedotusmateriaaleja luotiin erityisesti heitä varten, ja elokuvateatterit saattoivat järjestää lastenhoitopalveluja leffojenkatselun ajaksi.

Elokuvan varhaishistorian naishahmot olivat usein voimakkaita, joskus jopa seksuaalisesti vapautuneita, rääväsuisia ja nokkelia vamppeja. Alastomuuteen suhtauduttiin luontevasti, ja muun muassa Tarzan-leffoissa vilahteli Janen paljas pakara. Toisaalta käsiteltiin sosiaalisia epäkohtia, kuten luokkaeroja, uskonnollista tekopyhyyttä ja köyhien naisten koettelemuksia. Suositut ryöväri- ja seikkailutarinat saattoivat olla moraalisesti arveluttavia. Hollywoodista oli tullut paheiden pesä, jonka katsottiin vaikuttavan Amerikan nuorison moraaliin. Valtiovalta  päätti puuttua asiaan ja synnissä piehtarointia vastaan perustettiin 1920-luvulla Haysin toimisto. Perinteiset sukupuoliroolit sekä perhearvot nousivat jälleen elokuvissa kunniaan, ja hairahtaneita piruparkoja kohtasivat ankarat rangaistukset. Kielletyistä teemoista, jopa sanoista oli tarkat ohjeet, joita elokuvayhtiöiden tuli käyttää itsesensuurin välineinä.

Ohjeistoa ei aluksi seurattu kovin tarkkaan, kunnes vuonna 1933 perustettu roomalaiskatolinen National Legion of Decency alkoi itsenäisesti luokitella elokuvia. Järjestö aloitti yhteistyön joidenkin protestanttisten ja naisjärjestöjen kanssa kehottaen yleisöä boikotoimaan heidän moraalittomiksi luokittelemiaan elokuvia. Lisäksi katolisten sunnuntaimessujen yhteydessä saatettiin jakaa listoja kyseenalaisista elokuvista, ja kirkkokansan tuli merkitä seurakunnan tiettäväksi, missä leffoissa oli tullut käytyä. Elokuvien perisynnistä varoittavat papit olivat tuttu näky leffatetattereiden läheisyydessä.

Ohjeistus vaikutti suoraan naisten asemaan sekä elokuvien naiskuvaan ja esimerkiksi Mae Westin uraan; hän joutui oikeuteen siveettömyydestä, ja Haysin toimisto varoitti palkkaamasta näyttelijää. Haysin seuraajaa, syvästi katolista Joseph Breeniä ei suotta kutsuttu Hollywoodin Hitleriksi. Alan miesdominanssi sai jalansijaa, ja naiset elokuvantekijöinä joutuivat alistettuun asemaan. Onkin kuvaavaa, että ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja Dorothy Arzner oli 1930-luvulla ainoa suuressa elokuvayhtiössä työskennellyt naisohjaaja. Haysin ohjeiston vaikutus hiipui aikaa myöten, mutta virallisesti se lakkautettiin vasta 1968.

Voidaan pohtia, onko naisten asema elokuvissa juurikaan parantunut. Center for the Study of Women in Television and Film tekemän tutkimuksen mukaan vuoden 2017 lipputuloissa menestyneistä 100 elokuvasta vain 8% oli naisohjaajien tuotantoa, 10% naisten käsikirjoittamia, naisista 2% oli kuvaajia, 24% tuottajia ja 14% leikkaajia. Vain 24% pääosan esittäjistä oli naisia, heistä 68% oli valkoisia.

University of Southern California Annenberg School for Communication and Journalism -oppilaitoksessa tutkittiin 1100 viimeisten 11 vuoden aikana tehtyä elokuvaa, joista 4% oli naisten ohjaamia. Suhdeluvuksi muodostuu yksi naisohjaaja 22 miestä kohden. Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että naisohjaajien ura alkaa yleensä myöhemmin ja loppuu aikaisemmin: peräti 83,7% naisohjaajista ohjasi vain yhden elokuvan

Kathryn Bigelow on The Hurt Locker -elokuvallaan (2008) yhä ainoa naispuolinen ohjaaja, joka on voittanut Oscar-palkinnon. Kautta historian vain viisi naista Bigelow mukaanlukien on ollut Oscar-ehdokkaana ohjauksesta. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Jane Campion voitti Piano-elokuvallaan Cannesin Kultaisen Palmun vuonna 1993. Sofia Coppola palkittiin 2010 Kultaisen leijonalla Venetsian elokuvajuhlilla Somewhere-elokuvastaan, ja 2017 hän voitti Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinnon elokuvasta Lumotut. Palkintonimityksiä on toki enemmän, mutta tilastot ovat aika surullisia.

Pohdittavaksi

• Miksi naisten ääni kuuluu niin harvoin Hollywood-elokuvissa?
• Onko #MeToo on vaikuttanut naisten asemaan?
• Mikä on tilanne Suomessa?