"Rockismi" -käsite ilmestyi ensimmäisen kerran alan lehdistöön vuonna 1981. Se tarkoittaa, että musiikinlajissa on perustavanlaatuisia elementtejä ja arvoja, joka tekee rokista lajina muuta populaarimusiikkia arvokkaamman. Sähkökitaran särö ja kitaravirtuoosit, raskaampi saundi sekä monesti omaleimaisuus, aitous ja alkuperäisyys kuuluvat usein rockismin arkkityyppiseen määritelmään.

Termi "poptimismi" (tai "popismi") ilmestyi musiikkijournalismiin ensimmäisiä kertoja vuonna 2004. Tavoitteena on nostaa popmusiikki musiikillisesti yhtä arvokkaaksi kuin rock, jotta siitä voidaan yhtä lailla kirjoittaa ja arvostella vakavaan sävyyn. Toisin kuin rockmusiikkia, ajatellaan poppia usein tuotteena, jossa musiikki toimii kaupallisuuden ja levy-yhtiöiden ehdoilla. Eräänä kysymyksenä on toisaalta heitetty, eikö kaupallinen menestys kerro myös musiikin korkeasta tasosta. Lisäksi sanoituksia on pidetty pinnallisempina. (Kolmen soinnun biisit ovat tosin tuttuja kummallekin musiikinlajille.)

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin vuonna 2015, että poptimismi olisi syrjäyttänyt vanhoja legendoja ihannoivan musiikkikirjoittelun ja että Robinin, Antti Tuiskun ja Taylor Swiftin kaltaiset muusikot ovat yhtä lailla legitiimejä jutun aiheita kuin rockmuusikot.

Jackson Maine -muusikkohahmo on tyypillinen roots-rokkari, joka esiintyy bändinsä kanssa live-keikoilla suurilla festareilla. Rankka duuni vaatii rankat huvit, ja viinaa sekä pillereitä vedetään niin ennen keikkaa kuin sen jälkeenkin old school -rappiomeiningillä. Jackson Mainen bändissä on tyypillinen soitinkattaus: kitara(t), basso ja rummut sekä myöhemmin Allyn konserttiflyygeli, huom. ei syntetisaattori!

Jackson on myös pilannut kuulonsa kieltäytymällä korvamonitoreiden tai kuulosuojainten käytöstä, koska hän ei olisi muuten kokenut yleisöä samalla tavalla. Monet muusikot kärsivätkin meluhaitoista eivätkä enää kuule ylä-ääniä. Lisäksi Jacksonilla on lapsuudesta lähtien vaivannut tinnitus. Kyseessä on vanhan, muusikkolegendan palvottu arkkityyppi, joka vielä uskoo autenttisuuteen musiikissa: "musiikki on 12 nuottia kahden oktaavin sisällä". Elokuvassa puhutaan paljon siitä, kuinka useat muusikot voivat olla lahjakkaita, mutta jos heillä ei ole mitään sanottavaa, ei musiikkikaan ole minkään arvoista.

Jackson uskoo, että Allylla on paljon sanottavaa musiikkinsa kautta. Allyn läpimurto tapahtuu Jacksonin keikalla, ja jonkin aikaa he esiintyvät yhdessä, jolloin Jackson soittaa paremmin kuin koskaan. Allyn manageri Rez Gavron (Rafi Gavron) laittaa hänen imagonsa ja musiikkinsa uuteen uskoon, ja kuvaan astuu popmusiikki.

Verrattuna Jacksonin maailman konstailettomaan live-keskeisyyteen tilalle tulevat studio- ja tv-esiintymisten keinotekoinen todellisuus: lip synching, autotune (ajoittain Lady Gagan itsensä käyttämä), levystudiossa tuotettu musiikki perustuu tarkasti laskelmoituun soundiin ja koreografiat tanssiryhmän kanssa ovat osa musiikkiesitystä. Myös musiikkivideot ja syntikat kuuluvat tähän maailmaan.

Allysta luodaan pop-ikoni, joka ei enää soita esityksissään vaan tanssii ja laulaa. Kamera etäännyttää Allyn objektiksi ja esiintymiset spektaakkeleiksi, joissa katsoja ei enää samalla tavalla jaa tilaa ja intiimiä tunnelmaa kuin Jackson Mainen konserttikuvauksissa. Lisäksi Allyn vaatteet, meikki ja tyyli ovat tarkoin harkittuja; hän ei tosin alistu platinablondin rooliin vaan värjää tukkansa punaiseksi. Katsoessaan itsestään otettuja valokuvia Ally ei ole tunnistaa itseään.

Elokuvassa rockin autenttisuuden ja popin keinotekoisuuden ristiriita kulminoituu, kun Jackson väittää kylpyammekohtauksessa, ettei Allylla ole enää sanottavaa ja että hänen musiikistaan on tullut noloa.

Pohdittavaksi

• Onko rock mielestäsi autenttisempaa kuin pop?
• Mikä on mielestäsi ns. hyvän musiikin määritelmä – vai onko se edes määriteltävissä?
• David Bowie on yksi Lady Gagan esikuvista. Voidaanko häntä tai Lady Gaga alistaa pelkästään pop-genren edustajiksi?
• Kuinka tärkeinä pidät rap-musiikin sanoituksia vai ovatko rapin ansiot toisaalla, kuten rytmiikassa, äänitystuotannossa sekä fiittauksissa?