Muistan, kun kolme vuotta sitten, syksyllä 2002, tapasin ohjaaja Klaus Härön ja tuottaja Ilkka Matilan ensimmäistä kertaa. Istuimme Suomen elokuva-arkistossa katsomassa sotalapsista kertovaa arkistofilmiä, jossa isänmaallisen torvimusiikin säestyksellä kuvattiin lasten lähtöä Ruotsiin. Mieleen syöpyi erityisesti eräs nuori äiti, joka urhoollisesti ojentaa pienen lapsensa vieraan naisen syliin. Juna on lähdössä eikä mikään voi enää estää heidän eroamistaan. Vielä kerran äiti ehtii koskettaa lastaan.

Katselin syrjäsilmin ympärilleni. Tunnelma tuossa pimeässä huoneessa oli intensiivinen ja latautunut. Nyt jälkikäteen uskon, että käsikirjoitusprosessi alkoi jo tuosta hetkestä. Näkemämme herätti meissä voimakkaita tunteita ja toisaalta myös uteliaisuutemme. Mitä tapahtuu, kun pieni ihminen saa lapun kaulaansa eikä hänelle kerrota mitään tulevasta?

Käsikirjoitustyö tuntui haasteelliselta matkalta, jolle lähteminen ei minua eikä toista käsikirjoittajaa, Jimmy Karlssonia, kuitenkaan pelottanut. Käytettävissämme meillä oli Heikki Hietamiehen samanniminen romaani sekä Veikko Aaltosen kirjoittama ensimmäinen versio, joiden pohjalta lähdimme hahmottamaan omaa tarinaamme. Saimme vapaat kädet. Lisäksi takanamme oli vahva tukiverkko; Ilkka Matila ja Klaus Härö, jonka kanssa teimme läheistä yhteistyötä. "Kyllä tästä kuulkaa vielä elokuva tulee", tapasi Klaus sanoa tapaamisiemme päätteeksi. Ilman hänen apuaan ja kannustustaan ei elokuvan tarina olisi muotoutunut sellaiseksi kuin se tänään valkokankaalla on.

Joku on sanonut viisaasti, ettei aika ole ihmisen vihollinen vaan hänen apurinsa, joka tulee häntä vastaan.

Ehkä tärkein "sanansaattajamme" on ollut juuri aika. Käsikirjoitustyöhön meni kokonaiset kaksi vuotta, joiden aikana tarina sai kypsyä kaikessa rauhassa. Aivan ensimmäiseksi oli tehtävä kuitenkin taustatutkimusta mikä koostui tutkimusten, tieteellisten raporttien ja romaanien lukemisesta – sekä luonnollisesti useista entisten sotalasten haastatteluista. Ideat alkoivat syntyä, ja työhuoneen seinät täyttyä sadoista pienistä muistilappusista, joissa Eero alkoi tehdä matkaansa Skåneen.

Jännittävyyttä työhömme toi se, että olemme Jimmyn kanssa aviopari. Päätimme tehdä kaiken yhdessä työn alusta loppuun asti. Niinpä tekstinkäsittelylaitteiston äärellä istui suomalais-ruotsalainen parivaljakko, joka hioi yhdessä jokaisen repliikin ja selostustekstin. "Mitä siitä tulee?", ovat monet ihmetelleet. Luonnollisesti toisinaan Suomi-Ruotsi-maaotteluita ja tunteen leiskuntaa. Mutta suuremmaksi osaksi työ sujui rauhaisissa tunnelmissa. Näin meillä oli mahdollisuus syventää varsinkin nais- ja miesnäkökulmia sekä eläytyä työhön kahden persoonan tuomilla näkökannoilla ja ideoilla, ilolla ja tuskalla. Kirjoittamiseen päästyämme alkoi vahva eläytymisen aika – etsikkoaika.