Yhtä tärkeää kuin miettiä, mitä elokuvassa näytetään, on tarkastella sitä, mitä elokuvassa ei näytetä. Trilogian henkilöhahmojen maailma kuvataan usein epätodellisen tyhjänä, mitä laajakulmaotokset korostavat. Henkilöhahmot keskitetään usein muuten tyhjyyttä ammottavaan tilaan. Henkilöhahmot nähdään liikkumattomina usein kuvan keskelle rajattuina, otoksessa muu ympäristö on tyhjää ja henkilöhahmojen yksinäisyys korostuu. Kaurismäki rakentaa siis tyylittelemäänsä maailmaa näyttelijäsuorituksen avulla.

Pohdittavaksi:

• Etenkin Kaurismäen luomissa henkilöhahmokuvauksissa on tärkeää pohtia, mitä ei näytetä ja miksi. Kaurismäen näyttelijöiden näyttelijäsuoritukset ovat ilmeettömiä ja eleettömiä, dialogi minimiin supistettua, silti dramaattinen intensiteetti saavutetaan. Tunnetiloja, tunteita pinnan alla, ei tuoda elein, ilmein tai sanoin esille. Mihin tällainen näyttelijän voima, mahdollisuus tunnetilojen välittämiseen vailla ilmeitä, eleitä ja puhetta perustuu?

Kati Outinen Kaurismäen vakionäyttelijänä

Mietitään seuraavaksi ilmeettömyyttä ja eleettömyyttä yhden Kaurismäen vakionäyttelijän eli Kati Outisen näyttelijäsuoritusta analysoimalla. Matti Pellonpää ja Kati Outinen tulivat työläistrilogian myötä tunnetuiksi Kaurismäen vakionäyttelijöinä Elina Salon, Esko Nikkarin, Sakari Kuosmasen, Kari Väänäsen ja Sulevi Peltolan ohella. Juuri Outisen näyttelijäntyön analysointi kuitenkin kuvaa hyvin näyttelijäsuorituksen rakentumista trilogiassa.

Outinen kuului Teatterikorkeakoulun vuosikurssiin 1980–1984 ja oli näyttelijäntyön professorin Jouko Turkan opetuksessa vuosina 1981-1982. Outinen on todennut Turkan opetuksen sopineen hänelle ja saaneensa opetuksesta paljon irti. Näyttelijöiden treenauksessa Turkka korosti fyysisyyttä ja peräänkuulutti tapaa olla lavalla. Lavalla olemisen piti perustua siihen, mitä on kun eleet, ilmeet ja sanat/puheet loppuvat (Laakso 7). On siis selvää, miten turkkalainen näytteleminen näkyy Outisen näyttelemisessä Varjoja paratiisissa ja Tulitikkutehtaan tytössä, jotka hän teki Turkan oppien jälkeen.

Elokuvissa toistuvat kohtaukset, jossa kamera pysähtyy kuvaamaan näyttelijää yksin; vaikka näyttelijä pysyy eleettömänä ja ilmeettömänä ajatukset ja kohtauksen tunnetila välittyvät. Kati Outinen puhuu ”tässä ja nyt” -olemisesta, joka perustuu siihen, että ennen otosta täytyy tietää, mitä on menossa tekemään. Oikean tunnetilan korostaminen edellyttää näyttelijältä haavoittuvuutta, joka on samanaikaista peittämistä ja näyttämistä. Haavoittuvuus on tila, jossa tunnetta ei välitetä sanojen avulla ja siksi se ylittää kielen ja kulttuurin. Puhe on näyttelijälle vain väline, jolla ilmaistaan syvempää tunnetta. Puhe on peittelyä suhteessa johonkin todellisempaan. (Outisen haastattelu Laakso 8.)

Tehtäviä ja pohdittavaa:

• Mieti hetki kohtauksia, jossa henkilöhahmot välittävät erilaisia tunnetiloja (tunnetila, joka syntyy henkilöhahmojen suhteesta toisiinsa tai tunnetila, joka syntyy henkilöhahmon ollessa jossakin tilanteessa) ilman liiallista eleiden, ilmeiden tai sanojen käyttöä. Jos tunnetiloja ei välitetä sanojen avulla, ne ylittävät kielen ja kulttuurin – eli voidaanko tätä Outisen ajatusta tulkita niin, että sekä suomalaisten että ulkomaalaisten on helppo ymmärtää kaurismäkeläisiä henkilöhahmoja? Onko puhumattomuus mielestäsi ennemmin Kaurismäen tapa kuvata suomalaisuutta kuin tehdä henkilöhahmonsa ymmärrettäviksi joka puolella maailmaa?
  Esim. elokuvassa Tulitikkutehtaan tyttö Iris istuu raitiovaunussa eleettömänä ja ilmeettömänä. Kasvot ja ruumiinliikkeet ovat kontrolloituja koko kohtauksen ajan. Kamera kuvaa Iristä puolilähikuvassa rajaten hänet keskelle. Iriksen silmät ovat ainoat, jotka liikkuvat tämän lukiessa kirjaa, johon hänen huomionsa suuntautuu, muu keho pysyy liikkumattomana. Raitiovaunun ikkuna erottaa siihen nojautuneen Iriksen häntä ympäröivästä todellisuudesta, johon hän ei koko kohtauksen aikana reagoi. Tapa, jolla silmät ovat pureutuneet kirjojen fantasiamaailmaan häntä ympäröivän todellisuuden sijaan, kertoo henkilöhahmosta, joka elää unelmissaan ja pakenee todellisuutta. Kohtaus kertoo sekä Iriksen todellisuuspaosta, haaveilusta ja unelmoinnista paremmasta sekä todellisesta yksinäisyydestä, hylkäämisestä ja apaattisuudesta. Elokuvassa Varjoja paratiisissa nähdään kohtaus, jossa kamera pysähtyy tuijottamaan Ilonaa ja joka alkaa laajakulmaotoksella, jossa hänet keskitetään. Ilona nähdään istumassa sohvalla, häntä ympäröivä tila jätetään tyhjäksi, mikä takaa huomion kiinnittymisen hänen liikkumattomuuteensa. Kohtaus kertoo meille henkilöhahmon yksinäisyydestä ja rajoittuneisuudesta sekä tämän eristäytyneisyydestä muusta ympärillä olevasta (Laakso 9).
   
• Analysoi seuraavaksi, miten Ilonan ja Nikanderin tai Taisto Kasurisen ja Irmelin rakkaustarina alkaa; miten henkilöhahmot ilmaisevat ihastuksensa toisiansa kohtaan? Miten ilman liiallista eleiden tai ilmeiden ja sanojen käyttöä ilmaistaan pinnan alla roihuavia suuria tunteita? Saavatko rakkaustarinat elokuvissa tyylitellyn, melodramaattisen vai realistisen kuvauksen?
   
• Voidaan edelleen miettiä, miten liikkumaton keho ja eleiden vähyys tekee henkilöhahmoista anonyymeja henkilöitä, jotka ovat osa suurempaa kokonaisuutta – työläismassaa.  Elokuvissa nähdään liikkumattomia kehoja, joissa ilmeitä ja eleitä pidätellään. Toisinaan kehonliikkeet nähdään hyvin mekanisoituneina. Mieti, miten Kaurismäki kuvaa henkilöhahmojen kehonliikkeitä suhteessa automatisoituneisiin koneiden liikkeisiin (esim. Tulitikkutehtaan tytössä työtätekevät mekaaniset kädenliikkeet tehtaassa ja kotona). Elokuvat kuvaavat myös henkilöhahmoja suhteessa toisiinsa tavalla, jolla henkilöhahmoista tulee toistensa peilikuvia. Esim. Varjoja paratiisissa elokuvan alussa Ilona nähdään kassalla jatkumona muiden kassojen kanssa. Työläisten virkapuvut tekevät heistä nimetöntä massaa.
   
• Mieti edelleen puvustuksen roolia näyttelijäsuorituksessa, joka ei perustu ilmeiden, eleiden ja sanojen paljouteen. Tällöin pienikin muutos henkilöhahmossa huomataan ja tulee merkitykselliseksi, esim. puvun vaihtuminen toiseen.  Puvustuksen muuttuminen rekisteröi muutoksen henkilöhahmossa ja vie kerrontaa eteenpäin tai peittää henkilöhahmon yksilöllisyyden, kuten edellä mainitussa kohtauksessa. Mieti Arielissa kuvattua kohtausta, jossa Irmeli vaihtaa virkapukujaan ja Taiston tavatessaan heittää ne nurkkaan ilmentäen merkittävän käänteen kerronnassa – rakkaustarinan alun. Tulitikkutehtaan tytössä väritön työasu muuttuu raflaavaksi iltapuvuksi siinä missä iltapukujen poissaolo tekee Ilonan ja Nikanderin pääsyn ravintolaan mahdottomaksi: heidän vaatteensa leimaavat heidät ”vain” työläisiksi elokuvassa Varjoja paratiisissa. Keksi lisää esimerkkejä, joissa puvustus kertoo jotakin henkilöhahmosta tai muutoksesta henkilöhahmossa ja pohdi puvustuksen roolia henkilöhahmojen kuvaamisessa juuri työläisiksi.

Vaikka elokuvissa henkilöhahmoja kuvataan toisinaan anonyymisti, Kaurismäki kuitenkin korostaa myös henkilöhahmojensa yksilöllisyyttä. Kaurismäen mestarilliset näyttelijät luovat inhimilliset piirteet henkilöhahmoilleen ja tekevät niistä ainutlaatuisia, elämän nurjan puolen vahvasti kokevia ihmisiä. Outisen ajatus elokuvanäyttelemisestä peittämisenä näkyy myös siinä, miten se mahdollistaa podinnan siitä, mitä pinnan alla tapahtuu sekä pohdinnat henkilöhahmojen subjektiivisuudesta. Näyttelijät eivät välitä henkilöhahmojensa tunteita, toisia henkilöhahmoja ja ympäristöä kohtaan, elein tai ilmein; tunteet ovat pään sisällä ja kykenemättömyydestä niiden ilmaisuun tulee yksi elokuvasta toiseen jatkuva teema (Laakso 35). Tästä syystä näyttelijöiden täytyy tietää, kuka hänen henkilöhahmonsa oikein on. Kati Outinen rakentaa henkilöhahmonsa pienin keinoin, paljon niitä ensin alitajunnassa työstäen ja sisäistäen. Hän kuuntelee ja tarkkailee ihmisten puheita, liikkeitä ja toimintoja, kirjoittaa muistiin havaintoja ihmisten olemuksen pääpiirteistä, joihin palaa roolihahmoja rakentaessaan. Outinen tutkii siis sitä maailmaa, jossa roolihahmo on elänyt (Outinen haastattelu Laakso 11).

• Rakenna nyt itse kaurismäkeläinen kohtaus 2020-luvun työläisestä, mutta käytä samoja näyttelijäsuorituksen keinoja hyväksesi kuin Kaurismäen trilogiassa: eleiden ja ilmeiden pienuutta sekä mahdollisimman vähäistä dialogia. Keksi kohtaukselle vallitseva tunnetila, jota ympäristön ja henkilöhahmon tulee välittää. 
  Huomaat pian, että sinun täytyy tietää mahdollisimman paljon henkilöhahmon elämästä ja siitä yhteiskunnasta, jossa hän elää, jotta voit luoda aidontuntuisen hahmon ilman ylimääräisiä sanoja, ilmeitä ja eleitä. Liioiteltuja eleitä ja ilmeitä käyttämällä saat nopeammin luotua teatraalisia henkilöitä, jotka tosin eivät tunnu kaurismäkeläisen maailman aidoilta asukeilta.