1. Vankileirille, jossa Landzo oli vartijana, otettiin vartijoiksi enintään kaksikymmentävuotiaita miehiä. Toisaalta näille sanottiin, ettei heidän tehtävänsä ollut ajatella vaan totella, toisaalta taas korostettiin sitä, että heitä ei tultaisi rankaisemaan mahdollisista ylilyönneistä.
a) Millaiseen käytökseen samat ohjeet voisivat ohjata päiväkodin työntekijöitä? Entä jos opettajia neuvottaisiin noin?
b) Oliko vika ohjeissa vai niiden noudattajassa? Kenellä lopulta on vastuu?

2. Tutustu Stanfordin vankilakokeeseen alla olevasta tekstistä tai sen lopussa olevista linkeistä.
a) Lukekaa teksti parin kanssa. Toinen lukee tekstin keskittyen siihen, mitä koe kertoo ihmisluonnosta. Toinen lukee sen keskittyen siihen, mitä koe kertoo vankilajärjestelmästä. Keskustelkaa sitten. Miten eri painotukset vaikuttivat tapaanne tulkita tekstiä? Kumpi tulkinta on teistä parempi, vai onko niissä eroa?
b) Mieti koetilanteen järjestelyjä. Mitä olisi pitänyt muuttaa, että vartijoiden toiminta olisi kestänyt päivänvaloa? Miten tässä heränneitä ajatuksia voi mielestäsi soveltaa todelliseen vankilaan?

Stanfordin vankilakoe
Stanfordin yliopiston psykologian professori Philip Zimbardo haki kokeeseensa osallistujia lehti-ilmoituksella. Vapaaehtoisista valittiin henkisesti ja fyysisesti terveimmät ja tasapainoisimmat opiskelijat, jotka arvottiin kahteen ryhmään: vangit ja vartijat. Vangit haettiin poliisiautolla kotoaan ja vietiin käsiraudoissa ”vankilaan”, joka oli rakennettu yliopiston psykologian laitokselle. Heille tehtiin ruumiintarkastus, heidän omat vaatteensa vietiin alusvaatteita myöten, ja heille annettiin yhtenevät vankien vaatteet ja vankinumerot nimen tilalle. Päähänsä he saivat sukkahoususta tehdyn verkon, jotta heidän hiuksensa näyttivät ajelluilta. Myös vartijoilla oli yhtenevät univormut, pamput ja peilipintaiset aurinkolasit vähentämässä katsekontaktia vankeihin. Zimbardo itse osallistui kokeeseen vartijoiden puolella, vankilanjohtajan roolissa.

Kokeen alussa vartijat alkoivat käyttää valtaa määräämällä vangeille eräänlaisia nimenhuutoja: vankien piti kutsuttaessa, mihin aikaan tahansa, mennä numeroidensa mukaan riviin kädet seinää vasten. Jo toisena päivänä vangit kapinoivat, linnoittautuivat selleihinsä ja poistivat numerolappunsa ja hattunsa. Vartijat pysäyttivät kapinan sumuttamalla vankeja palosammuttimella, riisumalla heidät alasti ja laittamalla aktiivisimmat kapinoijat eristysselliin. Kapinoijia häväistiin ja nöyryytettiin, ja heille ei annettu ruokaa. Vankien keskinäisiä välejä koitettiin rikkoa eri tavoilla, etteivät he olisi liittoutuneet keskenään. Tässä onnistuttiinkin siinä määrin, että osa vangeista itse vaiensi vaatimukset vankien paremmasta kohtelusta.

Myöhemmin vangit pakotettiin siivoamaan vessoja paljain käsin ja punnertamaan enemmän kuin heidän fysiikkansa kesti. Heitä saatettiin pitää nälässä tai olla päästämättä vessaan. Varsin pian ensimmäinen vanki koki henkisen romahduksen, ja hänet lähetettiin kokeesta pois – tosin ei heti, sillä vartijat ja Zimbardo itse heidän mukanaan eivät aluksi uskoneet, että hänellä oli oikeasti hätä.

Vierailupäivänä Zimbardo ja vartijat olivat huolissaan siitä, vaatisivatko perheet lapsiaan kotiin nähdessään miten huonoon kuntoon nämä olivat menneet. Niinpä ympäristöstä koitettiin tehdä miellyttävämmän näköinen, vangit laitettiin pesemään sellinsä ja heille annettiin ruokaa ennen vierailua. Silti vierailijat joutuivat toimimaan kuten oikeassa vankilassa vierailtaessa. Tästä valitettiin, ja osa järkyttyikin nähdessään miten huonossa kunnossa heidän lapsensa oli. Silti kukaan ei vaatinut koetta keskeytettäväksi, vaan he koittivat toimia sen puitteissa tai sisällä, ja vedota suoraan ”vankilanjohtajaan” lapsensa parempaa kohtelua vaatiakseen.

Tämän jälkeen alkoi ilmaantua huhuja vankien pakoyrityksistä. Koetta johtanut Zimbardo alkoi itsekin hetki hetkeltä menettää roolinsa tutkijana, ja olla huolissaan vain ”vankilan” turvallisuudesta. He epäilivät myös henkisen romahduksen kokeneen osanottajan päässeen vapautetuksi väärin perustein, ja suunnittelivat hänen tuomistaan takaisin vankilaan.

Pakohuhun osoittauduttua perusteettomaksi ja vartijoiden jännityksen purkautuessa nämä raivostuivat, ja reagoivat koventamalla otteitaan vankeja kohtaan. Vartijat alkoivat myös kurittaa ja seksuaalisesti nöyryyttää vankeja yhä enemmän öisin, kun he uskoivat, että kukaan tutkimushenkilökunnasta ei ollut näkemässä tilannetta.

Toinen Stanfordin yliopiston tutkija, joka oli tullut haastattelemaan tutkimukseen osallistujia, näki vankeja, jotka seisoivat kädet edessäolevan olkapäillä, jalat kahlittuina yhteen ja paperipussit päässä. Viidestäkymmenestä ulkopuolisesta, joka oli käynyt tässä ”vankilassa”, hän oli ensimmäinen joka protestoi koetta vastaan. Kaksiviikkoiseksi tarkoitettu koe keskeytettiin pian tämän jälkeen. Kaikki edellä kuvattu tapahtui kuudessa päivässä.

Vankilaympäristön ja annettujen roolien vaikutus tutkittaviin oli siis voimakas: vangit alkoivat nähdä ulospääsyn mahdottomaksi ja lannistua, kun taas vartijat alkoivat nopeasti osoittaa sadistista käytöstä – lopulta siinä määrin, että koe jouduttiin keskeyttämään. Tähän saattoi osaltaan vaikuttaa se, että Zimbardo itse osallistui kokeeseen vartijoiden esimiehenä. Kun hän oli todistamassa tilanteita, joissa vankeja kohtaan käytettiin selkeästi alussa sovitut rajat ylittänyttä väkivaltaa, hän ei puuttunut: vartijat saattoivat ottaa tämän hyväksynnän merkkinä.

Koehenkilöitä myös haettiin ilmoituksella, jossa etsittiin ihmisiä mukaan vankilaelämää kuvaavaan kokeeseen. Kun asiaa tutkineet psykologit myöhemmin lähettivät saman hakemuksen sekä vankilamaininnalla että ilman, selvisi, että vankilakokeesta kiinnostuneilla oli enemmän aggressiivisia, autoritaarisia ja vähemmän myötätuntoisia piirteitä. Koe ei siis ehkä kerro niinkään ihmisluonnosta kuin vankilasta instituutiona ja siitä, miten sinne valikoituu ihmisiä, joista rajaton valta tuo niin sanotusti pahimman esiin.

Lähteet:
Stanford Prison Experiment

The New Yorker: The Real Lesson of the Stanford Prison Experiment