Spike Lee käyttää runsaasti intertekstuaalisia tehokeinoja: hänen elokuvissaan viitataan usein toisiin elokuviin (esim. Tuulen viemää, Kansakunnan synty), teksteihin, historiallisiin ja poliittisiin tapahtumiin sekä sosiaalisiin tai kulttuuri-ilmiöihin/henkilöihin, jopa mainoksiin ja julisteisiin sekä musiikkiin. Näistä elementeistä syntyy kiehtova kokonaisuus, elokuvan metataso, joka kääntyy kuin kaleidoskooppi ja on avoinna lukuisille erilaisille tulkinnoille.

BlacKkKlansmanissa, kuten miltei kaikissa Spike Leen elokuvissa, keskustellaan usein urheilusta. Ron Stallworthia kutsutaan "the Jackie Robinson of the Colorado Springs police force", mikä viittaa Brooklyn Dodgersin päätökseen palkata Jackie Roosevelt Robinson ensimmäisenä afrikanamerikkalaisena ammattilaispesäpallonpelaajana MLB-sarjaan 1947. Ron Stallworthin kunniallisuus on näin todennettu.

Katsojat saavatkin olla tarkkoina, kun Spike Lee heittelee kulttuurireferenssjä pitkin matkaa: Uncle Ben (riisi) ja Aunt Jemima (siirappi ja pannukakut), Tuulen viemän rakastettu Mammy (Hattie McDaniel, joka sai ensimmäisenä värillisenä Oscar-sivuosapalkinnon 1939), viitteet mustaan musiikkiin ja kuinka "mustat osaavat todellakin tanssia". Mikroviitteet vyöryttävät katsojan silmien eteen aikamoisen kulttuuripläjäyksen, jonka tarkoitus on pitää yleisö hereillä.

Blaxploitation – Blaxbloitaatio

Samaten vuoden 1973 Cleopatra Jones ja Coffy -elokuvien julisteet välähtävät keskelle elokuvaa kiinnittäen huomion Blaxploitation-genreen, jossa mustat, stereotyyppiset sankarit kamppailivat tiukoissa teryleenihousuissa ja afrot hulmuten valkoisen ylivallan aiheuttamia ongelmia vastaan 1970-luvun alkupuolella. Kerrankin afroamerikkalaiset olivat oman tarinansa keskiössä eikä sivuosassa kuten Tuulen viemän Mammy; mustat eivät olleet enää uhreja. Leffat oli alun perin suunnattu mustalle kaupunkilaisväestölle, kunnes Hollywoodissa tajuttiin tahkota mahdollinen taloudellinen hyöty yli roturajojen. Shaft (1971) oli tyypillinen esimerkki black power -elokuvasta, jossa käsiteltiin sosioekonomisia ongelmia, irrottautumista valkoisen sorron ikeestä sekä murtautumista kapitalistisesta järjestelmästä. Ylevistä aihepiireistä huolimatta kyse oli usein pikemminkin Harlemin superuroista ja yksityisetsivistä tai parittajista ja huumeidenvälittäjistä – tämä kaikki toki valkoisten korruptoitunutta maailmaa vastaan.

Blaxploitation-elokuvilla oli alueellisia eroja: USAn koillis- ja itäosissa tapahtumat keskittyivät mustien köyhiin asutuskeskuksiin, kun taas etelävaltoihin sijoittuneet elokuvat käsittelivät orjuutta ja rotujen välistä suhdetta. Väkivalta, seksi, huumekauppa, karkea kielenkäyttö ja muut shokkiefektit oli tarkoitettu yleisön provosoimiseen. Musiikkina oli usein soulia ja funkahtavaa jazzia. Leffat ovat jättäneet jälkensä nykykulttuuriin: alfaurosuho, reteä kielenkäyttö ja extravaganza-elkeet ovat ilmiöinä siirtyneet alakulttuuriin ja ovat nykyään tuttuja hip hop- ja rap-kulttuureissa. t Rääväsuisten Blaxploitation-sankareiden embleemit ja symbolit elävät nykyajassa bling bling -kulttuurissa ja hepenissään twerkkaavien tyttösten tanssimuuveissa musiikkivideoiden kuvakielessä.

Blaxploitation-elokuvat ovat kohdanneet myös kritiikkiä, sillä mustat (anti)sankarit vahvistavat stereotyyppisiä käsityksiä alamaailmassa seikkailevista rivosuisista koviksista. Spike Leen Do the Right Thing (1989) ja John Singletonin Boyz n the Hood (1991) pidetäänkin genren uudistajina. Heidän elokuvansa kritisoivat epäsuorasti Blaxploitation-elokuville tyypillisiä shady business -teemojen arveluttavia hämärähommia.

Pohdittavaksi

• Mitä mieltä olet erilaisten viittausten, juonellisten kerrostumien ja tekniikoiden käytöstä elokuvissa? Avataanko intertekstuaalisia elementtejä tarpeeksi, jotta ne tukisivat elokuvaa?
• Tukevatko digitaaliset erikoistehosteet tarinankerrontaa vai häiritseekö tekninen kikkailu juonenkuljetusta?
• Miten Blaxploitation vaikuttaa tämän päivän kulttuuriin ja musiikkiin?