Jännityskerronnan perusteita
Trillerin jännitys on tehokkainta silloin, kun elokuvan atmosfääri kietoutuu kiinteästi juoneen ja tunnelmallaan tukee elokuvan tapahtumia. Elokuvan "näyttämöllepanon" (mise-en-scènen) kautta luodaan myös trillerin perusta.
Kokonaisuuden luomiseen vaikuttavat
- tapahtumaympäristö
- puvustus ja maskeeraus
- valaistus ja sen esille nostamat muodot
- liike; sekä kuvassa näkyvä liike että kameran liike
Näiden elementtien ja niiden välisiä suhteita muuntelemalla syntyy elokuvan visuaalinen maailma. Elokuvatutkijat David Bordwell ja Kristin Thompsonin mukaan mise-en-scènen kautta rakennetaan kulloisenkin elokuvan tyyli ja atmosfääri. Elokuvantekijä kontrolloi näin visuaalista lopputulosta ja tuo tapahtumat ja hahmot valkokankaalla haluamallaan tavalla. (Herkman: Audiovisuaalinen mediakulttuuri.)
Trillerille on ominaista, että sen puvustus ja maskeeraus ovat realistisia. Uhka tulee usein tutussa ja turvallisessa muodossa – päähenkilön aavistamatta. Kiristyvää, painostavaa tunnelmaa luodaan esimerkiksi varjojen kautta tai toisaalta liian kirkkaalla, ahdistusta lisäävällä valaistuksella.
Jännittävät lokaatiot ovat trillerin tapahtumapaikkoja, sellaiset kuin kallionkielekkeet ynnä muut korkeat paikat (Vertigo, Hitchcock 1958), metsä, vieras tai
outo maa (Mies joka tiesi liikaa, Hitchcock 1956). Tuttuja paikkoja ovat eristetyt, yksinäiset ja yleiset paikat, joissa kukaan ei ole auttamassa.
Esimerkiksi elokuvassa Anteeksi väärä numero (1948) Barbara Stanwyckin esittämä Leona makaa liikuntakyvyttömänä yksinäisessä talossaan odottaen väistämätöntä tapahtuvaksi. Murha-aikeesta vahingossa selville päässyt Leona on omalla käytöksellään saanut poliisin pitämään itseään vainoharhaisena naisena. Vaarallisessa romanssissa (1959) Gary Grantin esittämä Roger O. Thornhill päätyy keskellä autiota tasankoa pakenemaan
lentokonetta. Paikka on yleinen ja yksinäinen – paikka, jossa kukaan ei ole auttamassa ja jossa minnekään ei voi paeta ilmasta tulittavaa vihollista.
Blackoutissa käytetään runsaasti erilaisia yleisiä ja yksinäisiä paikkoja. Päähenkilö hakeutuu yksinäisyyteen merenrantaasunnossaan. Hän melkein joutuu auton yliajamaksi parkkihallissa. Kiperimmät tilanteet syntyvät sairaalan katolla ja kellarikerroksessa.
Musiikki
Jännityksen luomisessa elokuvamusiikin merkitys kerronnan tunnelmien luomisessa korostuu näyttämöllepanon rinnalla. Alfred Hitchcock oli yksi ensimmäisistä, joiden mielestä elokuvan taiteelliseen kokonaisuuteen kuuluu myös musiikki. Hitchcockin elokuvien (mm. Psyko, Vertigo, Marnie ja Vaarallinen romanssi) musiikki on ollut hienon ammattilaisen Bernard Herrmanin käsialaa.
Musiikki, harkitusti suunniteltu ääni ja pakahduttava hiljaisuus luovat onnistuessaan ja oikein rytmitettyinä jännitteitä elokuvan kerrontaan. Musiikki lisää kuvaan vahvoja tunteita: ahdistavaa ja pakahduttavaa siinä missä riemua ja romantiikkaakin.
Leikkauksen ja rytmityksen taidetta
Millaisin elokuvatekniikoin sitten jännitystä luodaan? Tehokkaimmillaan trillerikerronta on kameran liikkeessä ja leikkauksessa. Tarkka ajoitus ja leikkaus ovat jännityksen luomisessa kohtalokkaan tärkeitä. Jännityksen peruskiviä ovat ristiinleikkaus, jossa kuvataan rinnakkain samanaikaista toimintaa. Näemme pahaa-aavistamattoman päähenkilön kävelemässä kadulla.
Ristiinleikatussa kuvassa näemme rikollisen, joka on valmistelemassa jotain uhkaavaa tekoa, ehkä käynnistämässä autoaan. Kuva siirtyy päähenkilöön, joka on pysähtynyt katsomaan näyteikkunaa tai juttelemaan naapurin kanssa, ristiinleikkaus siirtyy lähenevään uhkaan. Jännitys ja kuvakerronnan tempo kiihtyvät samassa suhteessa: ristiinleikkauksen vauhti nopeutuu ja kuvien kesto lyhenee, lopulta kuulemme jarrujen kirskuntaa ja – jos hyvin käy – näemme päähenkilön heittäytymässä katuojaan ja välttyvän vain hienon hienosti yliajolta.
Kamera-ajo tai kameran liike herättää myös tehokkaasti jännitystä. Kamera liukuu kohti ovea, tiedämme oven takana olevan jotain pelottavaa. Kamera lähestyy henkilöä salakavalasti takaapäin, tiedämme, että jokin uhkaava lähestyy henkilöä. Kuva pysähtyy esineeseen, aseeseen tai avaimeen, tiedämme, että esine on juonen kannalta merkittävä ja että sitä tarvitaan myöhemmin – tai että asetta käytetään myöhemmin. Kauhuelokuvissa saatetaan tällä tutulla keinolla myös turhaan pelotella, ladataan ilmaan enemmän uhkaa kuin sitä oikeasti on.
Hitchcock käyttää kameran liikettä tehokkaasti hyväkseen. Esimerkiksi Köydessä (1948), jossa kaksi yli-ihmisyyttä ihannoivaa nuorukaista on murhannut
kaverinsa ja laittanut tämän ruumiin matkaarkkuun keskelle huonetta. Kutsujen aikana kamera liukuu huoneessa ja ilmapiiri muuttuu vähän kerrallaan painostavammaksi, kunnes nuorukaiset murtuvat syyllisyydessään.
Trilleriin tai jännitykseen yleensä kuuluu osin jo kliseiksikin muodostuneita kuvia. Näillä kuvilla pedataan uhkaa – tilanteesta riippuen. Yksi kohtalokkaimmista on lähikuva ovenkahvasta, joka hitaasti painuu alaspäin. Näemme päähenkilön pidättävän kauhistuneena hengitystään – ja niin tekee myös katsoja. Osa kerrontakeinoista on vanhoja ja niitä on käytetty liikaakin – kuitenkin tehokkaasti ja taloudellisesti käytettynä nämä ovat edelleen toimivia. Tämä tietenkin riippuu siitä, onko trilleri aiheeltaan ja toteutukseltaan uskottava ja onko päähenkilö ongelmineen mielenkiintoinen, samaistumiskelpoinen. Jos yksikin näistä asioista ontuu, jännitys ei onnistu tavoittamaan katsojaa ja jännitystä petaavat tilanteet muuttuvat koomisiksi.
© Koulukino 2024
