Bohemian Rhapsody -elokuva alkaa 20th Century Foxin tutulla logolla ja fanfaarilla, mutta trumpetin töräykset ovat vain vaihtuneet Queenia kunnioittaen sähkökitaran säröksi.

Queen perustettiin Lontoossa 1970 Freddie Mercuryn (laulu, piano, kosketinsoittimet), Brian Mayn (soolokitara, laulu) ja Roger Taylorin (rummut, laulu) toimesta. John Deacon (bassokitara) liittyi bändiin vasta 1971. Heistä jokainen on ansioitunut muusikko ja säveltäjä. Queeniltä on ilmestynyt kaikkiaan 14 albumia ja lukuisia kokoelmalevyjä sekä konserttitaltiointeja. Mercuryn kuoleman jälkeen 1991 bändi on jatkanut esiintymistä eri solistien kanssa. Tunnetuimmat heistä ovat Paul Rodgers (vuosina 2004 – 09) ja Adam Lambert (vuodesta 2012).

Kokonaiset yliopistolliset tutkimusryhmät ovat tutkineet Queenin musiikkia. Erityisesti Bohemian Rhapsodya sekä Mercuryn laulutekniikkaa on kattavasti tutkittu musiikkitieteen keinoin.

Mikä tekee Queenin musiikista ainutlaatuista?

Bändin saundi koostuu monesta eri elementistä, kuten Freddie Mercuryn, Brian Mayn sekä Roger Taylorin lauluharmonioista, Mercuryn äänestä, Mayn virtuoosimaisesta soittamisesta ja pitkistä, monimutkaisista instrumentaalisooloista, Taylorin haasteellisesta rytmiikasta, päällekkäinäänityksistä (overdubbing) ja iskevistä kitara- ja bassoriffeistä. Erityisesti May ihaili Beatles-yhtyeen saundia, joka perustui pitkälti lauluharmonioihin ja Let It Be -albumissa (1970) Phil Spectorin 1960-luvulla kehittämään "Wall of Sound" -ääniseinään (so. soittimia äänitetään kerroksittain täyteläisemmän vaikutuksen aikaansaamiseksi). Queenin ensimmäisten levyjensä kannessa olikin merkintä "No Synthesisers!" viittauksena siihen, että monikerroksinen saundi aiheutui päällekkäinäänitetystä kitarasta eikä syntikasta.

Bändin tyyliä on vaikea karsinoida yhteen genreen, sillä erilaisia musiikkityylejä yhdisteltiin varsin innovatiivisella tavalla. Queeniin yhdistetään yleensä seuraavat genret: glam rock, progressiivinen, psykedeelinen ja sinfoninen rock (Bohemian Rhapsody), hard rock (Hammer to Fall), stadionrock (We Will Rock You / We Are the Champions), funk (Another One Bites the Dust), balladi (Love of My Life), folk ('39), hevimetalli (Stone Cold Crazy), jazz (Lazing on A Sunday Afternoon), swing (Bring Back That Leroy Brown), karibialaiset rytmit (Who Needs You), rockabilly (Crazy Little Thing Called Love), pop rock (Killer Queen), pop (Freddie Mercuryn rakkaasta kissastaan kirjoittama Delilah), blues (See What a Fool I've Been), punk (Sheer Heart Attack), reaggae (Cool Cat), dance rock (Dancer) ja vaudeville (Seaside Rendezvous). Suluissa mainitut Queenin kappaleet edustavat tyypillisimmillään tiettyä genreä.

Monet muusikot ovat maininneet Queenin esikuvakseen, esimerkiksi Lady Gaga (joka lainasi taiteilijanimensä Queenin Radio Ga Ga -kappaleesta), Mika, Wiz Khalifa, Dave Grohl, Brendon Urie (Panic! at the Discon laulusolisti), Katy Perry ja Adam Lambert.

• Pohdittavaksi: Minkälainen Queenin musiikki vetoaa sinuun eniten ja miksi? Miten Queenin musiikin vaikutus heijastuu nykymusiikissa? Freddie Mercury oli monella tapaa edelläkävijä extravaganza-pukeutumisellaan ja dramaattisessa esiintymistavassaan. Millä lailla hän poikkesi aikansa muusikkojen valtavirrasta? Vai parodioiko hän kenties itseään? Mitä muita ikonisia muusikkoja sinulle tulee mieleen? Queenin ensimmäinen albumi "Queen" ilmestyi 45 vuotta sitten, vuonna 1973. Kuinka heidän musiikkinsa on kestänyt aikaa? Kuinka äänitystekniikka ja -tuotanto ovat kehittyneet 50 vuoden aikana?

Bohemian Rhapsody ja Live Aid

Vuonna 1975 syntyi albumi A Day At the Races, joka jätti monella tapaa jälkensä musiikin historiaan. Suurin osa kappaleista syntyi studiossa, mutta Bohemian Rhapsody oli ollut Freddie Mercuryn päässä erilaisissa muodoissa jo vuosia. Kappaleesta tuli tuotannoltaan oman aikansa kallein single, jota äänitettiin peräti kolme viikkoa. Äänitystekniikka oli tuolloin sangen alkeellista. Moniraitatekniikka ulottui 24 raitaan, joten nauhoja jouduttiin leikkaamaan ja liimaamaan käsityönä erilaisten efektien aikaansaamiseksi. Eräiden lähteiden mukaan Mercuryn, Mayn ja Taylorin laulua päällekkäinäänitettiin 180 kertaa kuoromaisen ääniseinävaikutelman aikaansaamiseksi.

Alun perin biisistä piti tulla "a cowboy song". Onneksi ei tullut. Eeppinen, progressiivinen ja sinfoninen rokkibiisi rikkoi monet rajat: sen kesto oli pöyristyttävät kuusi minuuttia, tavanomaisen poppisbiisin rakenne oli hajotettu, kertosäettä ei ollut, eri musiikillisia tyylejä yhdisteltiin, laulutyylit olivat a cappellaa, oopperaa ja karheaa rokkikukkoilua, päällekkäisäänityksiä käytettiin sekä lauluosuuksissa että soittimissa ja sanoitukset olivat perin kryptilliset. Lisäksi Bohemian Rhapsodyn kulku voidaan jakaa viiteen eri osaan: 1) intro (a cappella), 2) pianoballadi, 3) ooppera, 4) hard rock, 5) hidas outro.

Edelleenkin analysoidaan ja pohditaan, mistä kappale kertoo. Mercuryn itsensä mukaan kyseessä olivat ihmissuhteet. Monet tutkijat ovat tosin tulkinneet kappaleen liittyvän Mercuryn kaapistatuloon ja Mary Austinin kanssa 7 vuotta kestäneen suhteen loppumiseen. Toisaalta on nähtävissä faustiaaniset elementit, jossa nuori mies myy paholaiselle sielunsa saavuttaakseen mainetta ja mammonaa. On myös todettu, että kappale tekisi pilaa oopperalle hokemalla lähestulkoon oikeaoppisia mutta osittain järjettömiä italiankielisiä sanoja.

Lisäksi Bohemian Rhapsody on ensimmäinen single, jossa videota käytettiin tietoisesti markkinointiin – tämä tapahtui 7 vuotta ennen MTV:n syntyä. Mercuryn hyvällä ystävällä, radio-dj Kenny Everettillä oli merkittävä rooli kappaleen levittämisessä. Kerrotaan, että hän soitti ohjelmassaan biisiä jopa 14 kertaa kahden päivän aikana. Bohemian Rhapsodya ei suotta pidetä aikamme mestariteoksena: se sijoittuu yhä edelleen kärkeen monissa radioasemien ja lehtien teettämissä yleisöäänestyksissä ja on ainoa Iso-Britanniassa listaykkösenä ollut single neljänä eri vuonna 1975, 1976, 1991 ja 1992.

Queenin parinkymmenen minuutin kestoista esiintymistä Live Aid -tapahtumassa 13.7.1985 pidetään populaarimusiikin historian merkkitapauksena. He esittivät kimaran suosituimmista biiseistään (näistä muutama on jäänyt Bohemian Rhapsody -elokuvassa käyttämättä, vaikka kaikki biisit taltioitiin) ja saivat tottuneina stadionesiintyjinä yleisön mukaan ensimetreistä. Mercury liikkui hurmioituneena mikrofonitelineen kanssa pitkin stagea ikään kuin olisi pyöritellyt käsissään vaudeville-esiintyjän tahtikeppiä tai soittanut fallistista ilmakitaraa. Sen kummempia erikoisefektejä ei tarvittu. Aikansa supertähdet Madonna, U2, Elton John, Dire Straits, Sting tai Led Zeppelin eivät tehneet minuun tuolloin vaikutusta – Queenin muistan aina.

• Pohdittavaksi: Ennen Bohemian Rhapsodya singlet kestivät yleensä kolmisen minuuttia. Nykyään biisien kesto on keskimäärin neljä minuuttia. Mistä tämä mielestäsi johtuu? Mikä on musiikkivideoiden merkitys musiikissa ja markkinoinnissa: kuunteletko mieluummin biisejä vai katsotko musavideoita? Mikä merkitys tanssilla on musiikissa, vai onko sillä merkitystä? Musiikkivideoiden tempoa on nopeutettu lukuisilla leikkauksilla. Mistä tämä johtuu? Oletko kokenut unohtumattomia stadionkonsertteja? Mikä teki niistä onnistuneita?
• Tehtävä: Tanssi Queenin tahtiin. Millaisia ruumiillisia tuntemuksia rock-diivan esiintyminen, laulaminen ja koko bändin musiikki sinussa herättää?

To sing, or not to sing: that is the question

Freddie Mercurylla oli neljän oktaavin ääniala. Yleensä hänet luokitellaan tenoriksi, mutta mielestäni Mercuryn ääni muuntautuu täyteläiseksi baritoniksi alarekisterissä. Hän hallitsi ylärekisterin käytön niin falsetissa (ääntä ohennetaan korkeiden sävelten tuottamiseksi) kuin belttaamisessakin (voimaa ja volyymia lisätään rintarekisteriin korkeissa sävelissä, mitä tekniikkaa käytetään usein musikaaleissa). Roger Taylorin ääni on korkeampi kuin Mercuryn, ja konserteissa hän saattoi Mercuryn ääntä säästääkseen laulaa paikoitellen ylärekisterissä kulkevia lauluosuuksia.

Mercuryn äänen eräs merkittävä ominaisuus oli vibraton käyttö, joka on erityisesti klassiselle laulumusiikille tunnusomaista. Professori Christian Herbstin mukaan Mercuryn vibrato oli poikkeava, sillä hänen matalien ja korkeiden ääntensä ero oli vibratossa suurempi kuin klassisilla laulajilla. Lisäksi Mercuryn lauloi usein pitkiä legato-linjoja, minkä sisällä vibraaton nopeus oli merkittävä. Äänen kvaliteetti saattoi siitä huolimatta olla karhea ja rouhea. Mercury kykeni muuntamaan ainutlaatuista ääntään mihin tyylilajiin tahansa.

Bohemian Rhapsody -elokuvassa päädyttiin ratkaisemaan Rami Malekin lauluosuudet siten, että leffassa kuulluissa kappaleissa käytettiin osittain alkuperäisiä Freddie Mercury -äänityksiä sekä Queenin tribuuttibändin laulusolistin Marc Martelin ääntä ja Rami Malekin omia laulusuorituksia. Kyseessä ei ole siis puhtaasti huulisynkka, vaan Malek joutui ottamaan roolia varten laulu- ja liikuntatunteja luodakseen Mercuryn roolihahmosta uskottavan. Elokuvan soundtrackin kappaleet ovat sitä vastoin alkuperäisiä Queen-taltiointeja.

Muusikoista kertovat elämäkertaelokuvat ovat haasteellisia. Katsojalla on yleensä vakaa käsitys siitä, millainen alkuperäinen henkilöhahmo on. Toisaalta joudutaan pohtimaan muusikon elämää paitsi historian, niin myös draaman kautta sekä missä sävyssä muusikkoa päätetään kuvata. Ehkä tärkein osatekijä on kuitenkin se, laulaako näyttelijä omalla äänellään vai huulisynkataanko esitettävät biisit.

Esimerkiksi Val Kilmer omaksui Jim Morrisonin roolin (The Doors, 1991) sellaisella pieteetillä, että opetteli ulkoa 50 Doorsin kappaletta vakuuttaakseen ohjaaja Oliver Stonen. Lopulta eivät edes Doorsin jäsenet pystyneet erottamaan Kilmeriä Morrisonista. Walk the Line -elokuvassa (2005) näyttelijät Joaquin Phoenix (Johnny Cashin roolissa) ja Reese Witherspoon (June Carterina) esiintyivät omilla äänillään niin vakuuttavasti, että Witherspoon ansaitsi roolistaan Oscarin. Toisaalta Jamie Foxx teki unohtumattoman, Oscarin arvoisen suoriuksen esittäessään Ray  Charlesia huulisynkkaamalla kaikki kappaleet (Ray, 2005). Näyttelijä tosin soitti kaikki piano-osuudet itse. Samaten Marion Cotillard oli loistava Edith Piaf elokuvassa Pariisin varpunen (2008) ja ansaitsi roolisuorituksestaan Oscarin esittäen kuitenkin vain murto-osan elokuvan musiikista.

Ajoittain Bohemian Rhapsody -elokuvassa draama vie tosiasioilta turhan paljon tilaa. Queen ei ollut Live Aidin aikaan hajonnut, vaan heillä oli ollut pari kuukautta aikaisemmin maailmankiertue. Freddie Mercury ei ollut ainoa, jolla oli sooloprojekteja; myös Brian May ja Roger Taylor tekivät omia albumeitaan. Mercuryn AIDS diagnosoitiin kaksi vuotta Live Aidin jälkeen eikä kumppani Jim Huttonia (yökerhosta löydetty kampaaja eikä tarjoilija) todellakaan viety vanhemmille esiteltäväksi juuri ennen konserttia. On yllättävää, että Brian May ja Roger Taylor tuottajina ovat antaneet mennä asiavirheiden läpi.

Toisaalta Freddie Mercury on sanonut: "I'm not going to be Eva Perón. I don't want to go down in history worried about 'my god, I hope they realise that after I'm dead, I've created something or I was something'. I've been having fun." Ehkä Mercury ei olisi välittänyt, mitä hänestä loppujen lopuksi sanotaan.

• Pohdittavaksi: Huomaako muusikkoelämäkerroissa, jos näyttelijä huulisynkkaa – ja onko sillä ylipäänsä mitään merkitystä? Entä päinvastoin: häiritseekö, jos näyttelijän ääni ei vastaa esitettävän muusikon ääntä (esimerkiksi Joaquin Phoenix Johnny Cashinä)? Oliko Rami Malek mielestäsi uskottava Bohemian Rhapsodyn Freddie Mercuryna? Pitääkö elämäkertaelokuvien olla uskollisia todellisuudelle, vai voiko historiaa värittää draamallisten efektien vuoksi? Tuleeko mieleesi joitain muita hyviä elämäkertaelokuvia tai tulkintoja, jotka ovat tehneet sinuun vaikutuksen?