Elokuvakerronnasta
Da Vinci -koodi edustaa rakenteeltaan ja kerronnaltaan tyypillistä klassista elokuvakerrontaa, elokuvan valtavirtaa josta usein käytetään nimitystä Hollywood-dramaturgia. Hollywood-elokuva on ns. valtaelokuvaa ja edustaa siis klassista, normiksi noussutta elokuvakerrontaa. Sen piirteitä ovat kerronnan yhtenäisyys, samaistumisen helppous, näkymätön kuvakerronta, yhdenmukainen tila- ja aikamaailma, suljettu rakenne, mielihyvä ja sepite.
Kuuluisa näytelmäelokuvan draamarakenteen kuvaus on seuraava ruotsalaisen elokuvadramaturgi Ola Olssonin tekemä jaottelu:
- Alkusysäys. Elokuvan perusristiriita esitellään ja katsojan mielenkiinto herätetään.
- Esittely. Katsojalle annetaan perustiedot elokuvan henkilöistä, ajasta ja paikasta. Myös myöhempien tapahtumien ymmärtämiseksi tarvittavaa tietoa voidaan antaa tässä vaiheessa.
- Syventäminen. Katsoja pyritään saamaan eläytymään ja samastumaan paljastamalla lisää yksityiskohtia
- Ristiriitojen kärjistyminen. Yleensä muodossa veto – vastaveto esiin tuleva konfliktitilanne. Toimintaa kuljetetaan kohti käännekohtaa, joka johtaa elokuvan pääkohtaukseen, jossa keskeiset osapuolet kohtaavat.
- Ratkaisu. Yhteenotto, jonka jompikumpi perusristiriidan osapuolista voittaa.
- Häivytys. Katsojan tunnekuohu rauhoitetaan. Katsojalle annetaan mahdollisuus ottaa osaa päähenkilön voiton tai epätoivon tunteeseen.
Soveltakaa tätä draamallisen rakenteen kaavaa elokuvaan ja miettikää miten elokuvan jaksot vastaavat tätä jaottelua ja miten ne jakautuvat, miten elokuva on rytmitetty? Miten katsojaa johdatellaan ja pyritään samastamaan henkilöhahmoihin rakenteen puitteissa? Miettikää millä rakenteellisilla keinoilla jännitystä ja mysteeritarinaa rakennetaan, mitä Hollywood-kerronnan konventioita tunnistatte?
(Elokuvan kerronta on Hollywood-kerronnalle tyypillisesti yhtenäistä ja jatkuvuuteen pyrkivää. Kerronta ja kuvakieli pyrkivät näkymättömyyteen, jotta katsojan emotionaalinen eläytyminen olisi mahdollisimman syvää. Tämä saavutetaan mm. perinteisiä leikkaussääntöjä
noudattamalla.)
Draamallisen rakenteen suljettu muoto
Klassinen elokuvakerronta noudattaa kuuluisaa Aristoteelista draaman rakennetta: elokuvalla on oltava alku, keskikohta ja loppu. Draamallisen rakenteen muoto on siis suljettu ja ehjä kokonaisuus.
Noudattaako Da Vinci -koodi tätä kaava? Miten se ilmenee? Vertailkaa elokuvan alkua ja loppua ja niiden roolia rakenteessa, miten tarina avataan ja suljetaan? (Louvre on sekä alku että loppukohtauksen näyttämö, myös vuorokaudenaika on sama: elokuva sidotaan yhdeksi kokonaisuudeksi ja elokuvan kerronta suljetaan mm. alun ja lopun vastaavuudella.)
Takaumien käyttö
Takauma (flashback) on ikään kuin elokuvan mennyt aikamuoto. Se on kohtaus, jossa kesken elokuvan nykyhetkeä näytetään
”aikaisemmin” tapahtuneita asioita.
Takaumat ovat oleellinen osa Da Vinci -koodin kerrontaa, joiden avulla. Selventäkää mikä rooli takaumilla on elokuvassa, millä muilla keinoilla sama asia voitaisiin esittää, millä tavalla takaumat vaikuttavat elokuvan tyyliin ja rytmiin? Miksi katsoja käsittää takaumien tapahtuvan elokuvan menneessä ajassa? (Takaumien avulla mm. syvennetään henkilöhahmojen taustoja, visualisoidaan historian tapahtumia ja kuvitetaan henkilöhahmojen kertomuksia. Tila- ja aikamaailman yhtenäisyyteen pyrkivälle Hollywood-elokuvalle tyypillisesti takaumat erotetaan selkeästi muusta kerronnasta, mm.
valaistuksen, sävyjen ja välähdyksenomaisten nopeiden leikkausten avulla.)
Henkilöhahmot
- Miten roolihahmoja rakennetaan, miten niihin pyritään saamaan syvyyttä ja elävyyttä? Toimiiko se, mikä toimisi mahdollisesti paremmin? Onnistutaanko katsoja saamaan samastumaan henkilöhahmoihin?
- Esimerkiksi Silaksen traaginen hahmo rakennetaan valkokankaalle erilaisten elokuvallisten keinojen avulla. Eritelkää noita keinoja ja pohtikaa millaisen lopputuloksen eri keinot olisivat saaneet aikaan. Pohtikaa myös värien käytön, leikkauksen, kuvakulmien tms. vaikutusta henkilöhahmon luomisessa.(Takaumat ovat keino taustoittaa henkilön motiiveja, kertoa hänen menneisyydestään ja syventää henkilöhahmoa. Subjektiivisella kameralla voidaan esittää tarinan henkilön näkökulmaa ja mielentilaa.)
- Seuraava katkelma kuvaa kirjan tapaa kuvata henkilön menneisyyden muistelua; vertaa tätä elokuvan takaumiin. Miten kirjan katkelman ajatus on ilmaistu elokuvassa?
Saint-Sulpicen kivitorneja katsellessaan hän kamppaili tuttua pohjavirtaa vastaan… tuota voimaa vastaan, joka usein kiskoi hänen mielensä takaisin menneisyyteen, telkesi hänet uudestaan vankilaan joka oli nuoruudessa ollut hänen maailmansa. Kuten joka kerta, sen kiirastulen muistot hyökyivät myrskynä hänen aisteihinsa…mädän kaalin lemu, kuoleman löyhkä, ihmisten virtsa ja ulosteet. Toivottomuuden parkaisut, joiden taustalta kuului Pyreneiden tuulen ulvontaa ja unohdettujen hiljaista nyyhkytystä. (…) Kului kaksitoista vuotta, ja niiden aikana nuorukaisen ruumis ja sielu kuihtuivat kunnes hän tiesi muuttuneensa läpinäkyväksi. Olen haamu. Olen painoton. Yo soy un espectro…palido como un fantasma…caminando este mundo a solas.
- Robert Langdon on vakavan oloinen yliopistomies, josta akateeminen harmaus kuitenkin on kaukana. Esimerkiksi alun luentokohtauksessa Langdon näyttäytyy valovoimaisena viihdyttäjänä ja nimikirjoituksia jakavana julkkiksena. Missä muissa elokuvan kohtauksissa hahmoa rakennetaan ja millainen kuva hänestä muodostuu kerronnan edetessä? Mikä vaikutus näyttelijä Tom Hanksin tähtikuvalla on Langdonin hahmon muotoutumiseen?
- Kirjan lukeneet voivat verrata kirjan synnyttämään kuvaan, joka poikkeaa elokuva-Langdonista, ja miettiä syitä tähän.
Kirjallisuutta:
Anttila, Jukka – Hassinen Ami – Vainionpää, Pasi: Elokuvakerronnan alkeet. Helsinki: Opetushallitus.
Aumont, Jacques – Bergala, Alain – Marie, Michel – Vernet, Marc 1996. Elokuvan estetiikka. Helsinki: Edita.
Bacon, Henry: Elokuva ja analyysi. Katsauksia elävän kuvan erittelyyn ja tulkintaan. 1994 (Toim. Raimo Kinisjärvi, Tarmo Malmberg, Jukka Sihvonen). Helsinki: Suomen elokuva-arkisto.
Juntunen, Max 1997: Elävän kuvan sanasto. Elokuva-, televisio- ja videoalan keskeiset termit ja käsitteet. Helsinki: Edita.
Lahti, Markku 1994: Tähti/ruumis/kuva – Esimerkkinä Cliffhanger. Teoksessa Elokuva ja analyysi.
Pirilä, Kari – Peltomaa, Hannu – Kivi, Erkki 1985. Elokuvailmaisun perusteet. Insinööritieto Oy.
Bordwell, David – Thompson, Kristin 1997. Film Art. An Introduction. Viides painos. New York: The McGraw-Hill Companies.
© Koulukino 2024
