Näyttävät 3D-spektaakkelit ovat 2000-luvulla rynnistäneet valkokankaille voimalla vyöryttäen katsojan silmille kolmiulotteisia visioita ja vieden mukanaan huimille vuoristorata-ajeluille. Aivan uudesta keksinnöstä ei kuitenkaan ole kysymys. Kolmiulotteisen elokuvaelämyksen historia ulottuu vuoteen 1890 ja stereoskooppisen kuvan keksimiseen. Jo 1900-luvun alkukymmeninä järjestettiin lyhytelokuvanäytöksiä, joissa valkokangasta katsottiin puna-The Review. Tuolloin katsojia hämmästytettiin muun muassa kolmiulotteisilla eläimillä. Tiettävästi kuitenkin ensimmäinen kaupallinen 3D-näytös järjestettiin joulukuussa 1922.

Pitkien 3D-elokuvien ensimmäinen aalto ajoittuu 1950-luvulle, jolloin hyödynnettiin polarisoitujen lasien läpimurtoa.  Menetelmää hyödyntäneiden ohjaajien joukossa oli Alfred Hitchcockin, Douglas Walshin, Tothin kaltaisia suuruuksia. Jopa Chuck Jones hyödynsi tekniikkaa Väiski piirretyssä Avatar ja Liisa ihmemaassa tapaisten suurtuotantojen myötä. Animaatiossa toimivaksi havaittu menetelmä yhdistettiin näin onnistuneesti näytelmäelokuvaan.  Digitaalinen kolmas aalto poikkeaa 1980-luvun filmitekniikalla tehdyistä 3D-kokeiluista erityisesti siten, että tekniikkaa pyritään nyt käyttämään entistä enemmän tarinan kerrontaan ja katsomiskokemuksen syventämiseen. Vaarana on kuitenkin edelleen sisällön jääminen tekniikan jalkoihin.

Tekniikkaa vai tarinankerrontaa?

Uhkakuviakin uudessa tekniikassa on nähty; 3D-tekniikan kalleuden takia tuotannot ovat jättimäisiä ja rahoittajille suuria riskejä. Spektaakkelitehtailun vaarana on yhä suurempien yleisöjen miellyttämisen tarve. 3D on iso investointi elokuvateattereillekin, jotka joutuvat uudistamaan esitystekniikkaansa.  Kun 3D:tä on verrattu värielokuvan ja äänielokuvan läpimurtoon on samalla esitetty että samoin kuin näissä tapauksissa myös 3D:n kohdalla tekniikan hallintaan saaminen johtaa lopulta siihen että tekniikka palvelee elokuvakerrontaa eikä päinvastoin. Tällainen vertailu ei kuitenkaan ole täysin aukoton, onhan 3D:n läpimurtoa yritetty jo useasti, siinä vielä onnistumatta, kun taas ääni ja väri ovat tasaisesti sulautuneet osaksi elokuvan valtavirtakerrontaa. Mutta onko 3D tullut jäädäkseen? Monet elokuvantekijät uskovat että 3D-tekniikka jää, mutta ei korvaa kokonaan kaksiulotteista kuvaa. Kun tekijät oppivat hallitsemaan tekniikan entistä paremmin, siitä ehkä kehittyy luonteva tarinankerrontatapa pelkän sirkustempun sijaan. Jokaisen katsojan päätettäväksi jää tuoko kolmiulotteisuus tarinaan lisäarvoa ja parantaako se visuaalista elämystä.

Tekniikka on parantunut takavuosista huomattavasti ja hyvin toteutettu 3D voikin olla mieleenpainuva elämys. Myös esitystekniikoissa on eroa; Suomessa käytetään Xpand -esitystekniikkaa, jolla on markkinoilla monia kilpailevia tekniikoita. Joillekin ihmisille kolmiulotteisuus jo sinällään voi, optisista syistä johtuen, aiheuttaa päänsärkyä. Normaalisti silmä kuitenkin tottuu nopeasti valkokankaan syvyysvaikutelmaan.   

Jos haluat, että valitsemastasi elokuvasta esitetään koulukinonäytännössä 3D-versio, mainitse toiveesi heti kun tilaat näytännön elokuvateatterista. Elokuvateatteri tilaa esityskopion elokuvan levittäjältä ja varmistaa, onko 3D-versio saatavilla.

Lähteet:

• Bill Krohn: En profondeur. Cahiers du Cinema, 2009. No 647.

• Kimmo Miettinen: Kolmas ulottuvuus koskettaa syvemmältä. Viikko Savo 3.3.2010.

• Maailman ensimmäinen kokonaan 3D-tekniikalla kuvattu elokuva saa ensi-iltansa Suomessa. Plaza.fi 18.8.2008.

• Daniel L. Symmes: 3dmovingpictures.com/3dautopsy