Aki Kaurismäki (s. 1957) on keskeisimpiä suomalaisia elokuvaohjaajia. Hänen tuotantoaan leimaa sen 80-luvun ensiaskelista nykypäivän maailmanmenestyksiin asti tunnistettava, vähäeleinen tyyli ja sivullisuutta käsittelevät aiheet. Peter von Bagh kirjoittaa Kaurismäellä olleen ”oitis ikioma käsialansa, lakoniansa ja maailmansa: tapa puhua, keskittyä olennaisimpaan, olla hiljaa”. Kaurismäki tunnetaan omaäänisenä suomalaisuuden kuvaajana ja kansainvälisesti merkittävänä ohjaajana.

Aki Kaurismäki on hyvä esimerkki auteur-ohjaajasta. 1950-luvulla kehittyneen auteur-teorian mukaan elokuva on itsenäisen ohjaajan luoma taideteos. Auteur-teoriaa on kritisoitu muun muassa siksi, että elokuvantekoon osallistuu aina paljon henkilökuntaa, ja vaikkapa näyttelijällä tai leikkaajalla voi olla ratkaiseva rooli elokuvan ilmeen kannalta. Ilmaisua auteur käytetään kuitenkin myös yleisesti ohjaajista, joilla on oma, selkeästi tunnistettava käsiala. ”Kaurismäkeläiseen” ilmeeseen elokuvasta toiseen vaikuttaa  esimerkiksi se, että Aki Kaurismäki yleensä kirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja usein leikkaakin elokuvansa itse. Hän käyttää myös samoja kuvausryhmän jäseniä, kuten tiettyjä näyttelijöitä ja kuvaajaa, elokuvasta toiseen.

Kaurismäen tyyliin on vaikuttanut hänen syvällinen elokuvasivistyksensä. Ohjaajana Kaurismäki on itseoppinut. Nuoren cinefiilin elokuvakouluna toimi elokuva-arkiston näytöksissä vietetty aika.

Kaurismäki rinnastetaan toisinaan ranskalaiseen ohjaajaan Robert Bressoniin (1901-1999). Bressonin minimalistiset elokuvat ovat askeettisia ja kontrolloituja, hänen kerrontatapansa on elliptinen – kaikkea ei kerrota ja selitetä – ja kuvankäyttö osaltaan tukee sitä. Tällaiset ratkaisut synnyttävät tarkoituksellisesti tunteen päähenkilöistä kohtalon heittopusseina niin Bressonin kuin Kaurismäenkin elokuvissa. Kaurismäen elokuvat käsittelevät sivullisia, väliinputoajia, kaltoinkohdeltuja ja epäonnisia; tavallisia ihmisiä roskakuskeista  kodittomiin ja kaupan kassoista työttömiin. Askeettisesta tyylistä huolimatta otteessa on kuitenkin myös lämpöä ja armeliaisuutta.

Kaurismäen elokuvien dialogi on supistettu minimiin ja näyttelijöiden suoritukset ovat eleettömiä. Silti ne voivat olla hyvinkin intensiivisiä. Riisuttu kerronta, josta kaikki ylimääräinen on karsittu, mahdollistaa sen, että pieninkin ilme tai ele pystyy välittämään tunteita ja merkityksiä. Toisaalta myös tunteiden ilmaisemisen hankaluus toistuu teemana elokuvasta toiseen.

Kaurismäen tuotanto on sukua myös amerikkalaisen  Jim Jarmuschin (s. 1953) kiireettömille, sisään päin hymyileville elokuville. Hellittämätön lakonisuus ja itseironisuus niin traagisten, koomisten kuin melodramaattistenkin tapahtumien keskellä antavat kokonaisuudelle suorastaan absurdeja piirteitä. Saksalaisen kriitikon Andreas Kilbin mukaan esimerkiksi Ariel-elokuvassa on ”lauseita, kuvia, hetkiä, jotka ovat niin surullisia, että ne vaikuttavat jo koomisilta”.

Kaurismäen elokuvissa on jatkuvuutta paitsi aiheiden ja kuvallisen kerronnan, myös visuaalisten elementtien puolesta. Esimerkiksi koirat, tupakka ja Koskenkorva vaikuttavat lähes pakollisilta. Yksityiskohtia on vähän, joten ne ovat sitäkin merkityksellisempiä. Myös kuvakulmat, rajaukset, valaistus ja värimaailma on laadittu tarkkaan. Äärimmäisen huolellisesti luodut lavastukset huokuvat kaipuuta menneeseen (joskin tarkemmin määrittelemättömään) aikaan. Myös musiikilla on keskeinen rooli: rock’n’roll, blues ja varsinkin suomalainen iskelmämusiikki ovat tärkeitä huolella laaditun kulttuurihistoriallisen tilan luomisessa. Lisäksi kaurismäki käyttää taitavasti musiikkia kommentoimaan draaman kulkua.

Lähteet:

• von Bagh, Peter 2006: Aki Kaurismäki. Helsinki: WSOY.
• http://fi.wikipedia.org/
• http://elokuvantaju.uiah.fi/oppimateriaali/elokuvakulttuuri/auteur.jsp

 

Filmografia

Kaurismäen ensimmäinen näytelmäelokuva oli klassikkofilmatisointi Rikos ja rangaistus (1983). Sitä seurasi eeppinen vitsi Calamari Union (1985), jossa joukko miehiä Kallion kaupunginosasta vaeltaa kohti Eiraa ja parempaa elämää.

Niin sanotun Työläistrilogian aloitti Varjoja paratiisissa (1986). Siinä roskakuski ja kaupan kassa etsivät haparoiden onneaan. Trilogian seuraava osa Ariel (1988) kertoi niinikään miltei epätoivoisesta yrityksestä elää vaatimatonta, onnellista elämää. Päätösosa Tulitikkutehtaan tyttö (1990) oli elokuva Iiriksestä, joka nousee ankeista oloistaan kostamaan ja tappaa pettäjänsä rotanmyrkyllä. Työläistrilogiassa tiivistyy kaurismäkeläinen sivullisuuden ja vastoinkäymisten tematiikka.

Hamlet liikemaailmassa (1987) oli Shakespearen näytelmä kovaan nykytodellisuuteen sovitettuna. Peter von Baghin mukaan tässä elokuvassa on parhaiten nähtävissä Kaurismäen imemät film noir -vaikutteet. Leningrad Cowboys go America (1989) oli kieli poskella -road movie ”maailman huonoimmasta bändistä” (ja Kaurismäen itsensä mukaan myös maailman huonoimpia elokuvia). Jatko-osa Leningrad Cowboys meet Moses ilmestyi vuonna 1994.

Englanninkielinen I hired a contract killer (1990), jossa päähenkilö hankkii palkkamurhaajan tappamaan itsensä, tehtiin Lontoossa. Kolmesta köyhästä taiteilijasta kertova, ranskankielinen Boheemielämää (1991) puolestaan kuvattiin Pariisissa. Seuraavaa elokuvaansa varten Kaurismäki siirtyi takaisin Suomeen: Pidä huivista kiinni, Tatjana (1993) on tarina kahdesta varautuneesta suomalaismiehestä, joista toinen valitsee lopulta virolaisen Tatjanan ja toinen tutun ja turvallisen peräkammarin.

Kauas pilvet karkaavat (1996) avasi Kaurismäen toisen elokuvakolmikon, Suomi-trilogian. Siinä äkillinen työttömyys romahduttaa pari elämää, mutta elokuvan loppu on toiveikas. Ennen trilogian kahta seuraavaa osaa Kaurismäki sovitti mustavalkoiseksi mykkäelokuvaksi Juhani Ahon kolmiodraaman Juha (1999). Juhassa maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu, joka on läsnä monissa muissakin Kaurismäen elokuvissa, kärjistyy lopullisesti.

Suomi-trilogian avauksessa väreilleet solidaarisuuden, ihmisarvon ja toiveikkuuden teemat kehittyivät edelleen menestyselokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002), jossa mies menettää muistinsa ja joutuu aloittamaan kaiken alusta. Päätösosa Laitakaupungin valot (2006) kertoi yksinäisyydestä. Kaurismäen viimeisin elokuva, Le Havre (2011), sijoittuu Ranskaan ja tuo valokeilaan taas uuden osattomien joukon, laittomat siirtolaiset.

Koulukinon oppimateriaalia on tarjolla elokuvista Mies vailla menneisyyttä, Laitakaupungin valot, Le Havre ja Toivon tuolla puolen sekä Työläistrilogiasta eli elokuvista Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö. Työläistrilogia-oppimateriaali käsittelee Kaurismäen elokuville tyypillisiä piirteitä ja valottaa näin yhden suomalaisen elokuvan maineikkaimman tekijän tuotantoa. Elokuvien levityksestä vastaa Pirkanmaan elokuvakeskus. Le Havren levityksestä vastaa Future Film. Toivon tuolla puolen -elokuvaa levittää B Plan.