Vuonna 1899 oli Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov, joka ryhtyi innolla ajamaan venäläistämistoimenpiteitä. Bobrikov laati ohjelman, joka tähtäsi Suomen autonomian lopettamiseen. Keisari antoi ohjelmalle oman hyväksyntänsä. Yksi raskaimmista muutoksista oli vuonna 1901 säädetty uusi asevelvollisuuslaki, joka määräsi suomalaiset palvelemaan Venäjän armeijassa myös Suomen rajojen ulkopuolella. Suomalaisten enemmistön vastaus oli passiivinen vastarinta. Määräyksiä ei noudatettu, eikä venäläistämispyrkimyksiä edesautettu millään tavoin. Ryhdyttiin laajaan kutsuntalakkoon.

 

Keisariin vedottiin ns. Suurella adressilla maaliskuussa 1899. Adressiin kerättiin yli puoli miljoonaa nimeä alle kymmenessä vuorokaudessa. Pietariin matkannut lähetystö sai kokea karvaan pettymyksen: keisari ei ottanut sitä vastaan. Passiivisen vastarinnan ohella Suomessa virisi myös jyrkemmän toiminnan linja, jonka kannattajia kutsuttiin aktivisteiksi. Aktivistit suorittivat sabotaaseja sekä salamurhia, joista tunnetuin tapahtui kesäkuussa 1905. Kouluylihallituksen apulaiskamreeri Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin senaatin portaikossa surmaten sen jälkeen itsensä. 

 

Venäjän sortotoimet alkoivat lieventyä Venäjän oman sisäisen kuohunnan ansiosta. Venäjällä syttynyt lakkoliikehdintä levisi myös Suomeen lokakuussa 1905 synnyttäen maassamme suurlakon. Suurlakko sekä lukuisat muut yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat pakottivat Nikolai II:n allekirjoittamaan vielä saman vuoden lopulla nk. Marraskuun manifestin, jonka myötä aikaisemman manifestin täytäntöönpano keskeytyi. 

 

© Koulukino 2024