Rakkaan ihmisen lähestyvän kuoleman kohtaaminen on tuskallinen prosessi, johon kuuluu monenlaisia vaiheita. Prosessi alkaa diagnoosin tai kuolintiedon saamisesta. Ensivaiheeseen kuuluu usein kieltämisreaktio, jolloin huonoja uutisia ei haluta uskoa todeksi. Ensireaktio voi olla hyvin voimakas kauhun tai vastustuksen ilmaus tai ulkoisesti vaisulta näyttävä reaktio, ikään kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Vähitellen ajatus kuolemasta tulee kipeämpänä tietoisuuteen. Suru valtaa mielen yhä uudelleen ja uudelleen, kun erilaisia aiemmin yhdessä jaettuja tilanteita (esim. joulu, kesälomat, syntymäpäivät) kohdataan ensikertaa ilman kuollutta läheistä. 

 

Sureva kokee usein itsekin muuttuneensa ihmisenä. Luopumisprosessi etenee ajan kanssa – sen myötä mahdollistuu pala palalta uuden elämäntilanteen hyväksyminen ja rakentaminen. Luopumisprosessi voi olla myös elinikäinen, jolloin suru säilyy, mutta muuttuu vähitellen siedettävämmäksi. Ihmisten keinot selviytyä surun kanssa ovat hyvin erilaisia. Toisille on tärkeää olla mahdollisimman paljon muiden ihmisten kanssa ja jakaa kokemuksiaan surusta siitä puhumalla tai kirjoittamalla. Toiset taas haluavat olla ihmisten parissa, mutta pitää surukokemuksensa omana tietonaan. Joku vetäytyy kotiinsa yksin potemaan suruaan, toinen pakottautuu jatkamaan elämäänsä niin kuin ennenkin koteloimalla surun sisäänsä. 

(Erjanti, Helena, 1999: Tunnemyrskystä tyveneen. Väitöskirja, Tampereen yliopisto.) 

 

Nuoret tuovat usein suruaan esille tavalla, jota aikuisten voi olla vaikea ymmärtää. Joku soittaa musiikkia kovaäänisesti, toinen käy poikkeuksellisen usein ulkona ystäviensä kanssa. Nuorella voi olla tarve kätkeä omat surun tunteensa, jotka tulevat helpommin esiin juuri käyttäytymisenä ja konflikteina muiden kanssa. Kuoleman kohtaamiseen liittyy surun lisäksi usein myös vihaa, pelkoa ja ahdistusta. Nuori saattaa kokea perheeseen liittyvän sairauden ja kuolemantapauksen myös viaksi, joka mieluummin kätketään ja jota hävetään. Surevalla nuorella voi joskus olla myös itsetuhoajatuksia, jotka liittyvät kaipaukseen päästä kuolleen luokse. (Lounais-Suomen syöpäyhdistys ry, 1998: Lapsen suru – kun äiti tai isä kuolee; Dyregrov, Atle, 1993: Lapsen suru.)

 

1. a) Millaisia tunnesävyiltään erilaisia vaiheita Jennan suruprosessiin liittyi?(Kieltäminen – häpeä – epätoivo, itsetuhoisuus – välinpitämättömyys – viha, 

suuttumus – kuoleman kohtaaminen – suru –elämänhalun palaaminen – uusien suunnitelmien rakentaminen)

b) Millä keinoin Jenna yritti selviytyä? (toimivat ja vähemmän toimivat keinot)

 

Vanhemman kuolemasta selviytyminen

Seuraavassa katkelma aivokasvaimeen kuolleen perheenisän, kirjailija-ohjaaja Reko Lundanin tekstiä: "Oli niin kaihoisa olo, että valvoin pitkään. Ajattelin Minnaa ja lapsia. Ne joutuisivat kahlaamaan suuren surun läpi. Pelotti niiden puolesta, mutta samalla tiesin, että ne selviytyisivät. Jatkuvuus oli elämän lohduttavin lahja." (Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia, 2006)

 

1. Millä asioilla oli vaikutusta siihen, että Jenna selviytyi ja uskalsi jatkaa omaa elämäänsä äidin kuoleman jälkeen?

 

2. Myös useissa saduissa päähenkilön isä tai äiti kuolee tai on jo kuollut. Näiden satujen avulla lapsi voi turvallisesti käsitellä yhtä ahdistavinta pelkoaan, sitä, että joutuisi eroon omista vanhemmistaan.

a) Mitä tällaisia satuja muistatte? (Esim. Bambi, Leijonakuningas, Lumikki, Tuhkimo, Peppi).

b) Millä keinoilla näiden satujen orvot lapset selviytyvät?

c) Mikä näistä satuhahmoista on oma suosikkisi? Kirjoita ylös suosikkihahmosi kolme positiivista piirrettä. (Huomaamme usein muissa sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka löytyvät myös meistä itsestämme.)

 

Surevan kohtaaminen

Usein kuulee, että sureva kokee jääneensä surunsa ja ikävänsä kanssa yksin. Monet pelkäävät surevaa ja jättävät siksi kertomatta, että myötäelävät lähimmäisen menetystä. Ympärillä olevat voivat vaieta kokonaan tai mitätöidä surun puhumalla niitä näitä. Toisen suru ohitetaan joko ajattelemattomuuden, pelon tai oman epämukavan olon vuoksi. Oikeita sanoja voi olla vaikea löytää ja joskus lohduttajan suusta tullut hyvää tarkoittava kommentti voi loukatakin. Sanaton lohduttaminen ja kuunteleva läsnäolo toimivat usein parhaiten.

 

1. Tehkää pareittain draamaharjoitus, jossa olette vuorotellen surevan ja lohduttajan roolissa. Kaksi ihmistä kohtaa kadulla, toinen tietää että toinen on juuri menettänyt itselleen tärkeän ihmisen. Sanoja ei saa käyttää. Keskittykää etsimään surua ilmaisevia liikkumisen tapoja, asentoja, ilmeitä, katseita. Millaisin ilmein, elein ja kosketuksin lohdutusta voi viestittää? Purkakaa rooliharjoitus keskustelemalla siitä, miltä harjoitus tuntui. Kumpi rooli oli helpompi toteuttaa? Tuntuiko suru erityisesti jossain tietyssä osassa kehoa? Miltä lohduttavat eleet tuntuivat?

 

2. a) Miettikää yhdessä mitä Jennalle/ jollekin toiselle surevalle ihmiselle voisi sanoa? Millaisia kommentteja kannattaa ehkä välttää? 

b) Mitä muita välittämistä ja osanottoa ilmaisevia keinoja on kuin lohduttaviksi tarkoitetut sanat?

 

© Koulukino 2024