Ajanjaksojen, vuosikymmentenkin, määrittely riippuu näkökulmasta. Tällainen määritteleminen on osa kulloistakin nykyisyyttä, niin kuin historiallinen tieto ylipäätään on. 1970-luku määrittyy nykypäivänä toisin kuin joskus aiemmin. Se on osa vaihtelevia ja muuttuvia kertomuksia.

Urho Kekkosen johtajuuden vahvistuminen ja hänen otteensa kirpoaminen on ilmeinen ajanjakson määritys, esimerkiksi niin, että lähdetään vuoden 1973 poikkeuslaista, jolla Kekkosen kautta jatkettiin vaaleitta, ja päädytään hänen eroonsa elokuussa 1981 ja Mauno Koiviston valintaan seuraajaksi vuoden 1982 alussa. Julkisessa keskustelussa 1970-luku on määrittynyt ennen muita kahdesta suuresta kertomuksesta. Toisen teemana on suomettuminen, toisen taas hyvinvointivaltion kehittyminen.

Hyvinvointivaltio

1970-luku kuvautuu hyvinvointivaltion rakentamisen huippukaudeksi, jolloin Suomessakin kehkeytyi pohjoismainen malli: tasa-arvoperiaatteelle ja sosiaaliselle kansalaisuudelle rakentuvat sosiaaliturvajärjestelmät, kattavat julkiset koulutus-, terveys- ja hoivajärjestelmät, liki täydelliseen järjestäytyneisyyteen perustuvat työmarkkinoiden neuvottelu- ja sopimusjärjestelmät, naisten kaksinainen sidonnaisuus hyvinvointivaltioon, joka luo sosiaalipoliittiset edellytykset ansiotyön ja äitiyden yhdistämiselle sekä työpaikat naisille sukupuolen mukaan eriytyneillä työmarkkinoilla.

”Hyvinvointivaltio” ei kuitenkaan ollut 1970-luvulla mikään konsensuskäsite. Hyvinvointivaltiota ja etenkään suomalaista hyvinvointivaltiota ei rakennettu suuren yhteisen suunnitelman pohjalta. Se rakentui konflikteista ja kompromisseista, joiden tulokset eivät vastanneet minkään osapuolen alkuperäisiä tavoitteita. Hyvinvointivaltion kehittyminen ei ollut projekti vaan prosessi, jossa kietoutuivat yhteen monenlaiset ristiriitaiset edut sekä suunnitteleva, ongelmia määrittelevä ja ratkaisuja etsivä tieto. Suunnittelun ja kompromissien yhteensovituksissa virkamiehillä on ollut Suomessa tärkeä sija.

Kirkuva harmaus

Toisaalta 1970-luku piirtyy pysähtyneisyyden ja poliittisen moraalin rämettymisen vuosikymmeneksi, jolloin suomalaiset päästivät Neuvostoliiton sekaantumaan Suomen asioihin enemmän kuin oli välttämätöntä.

Marimekon paitojen ja raitojen, taistolaistyttöjen kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen lisäksi 1970-luvun Suomessa esiintyi monia harmaan sävyjä. 1970-luku oli kirkuvan harmaa vuosikymmen. Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijä-metsätyömiehet ja heidän perheensä muuttivat 1960- ja 1970-luvun taitteessa suurin joukoin Ruotsiin ja kotimaan asutuskeskuksiin, ja laudat jäivät harmaantumaan ovien ja ikkunoiden päälle. Moderni Suomi esittäytyi uusina uljaina, harmaina betonilähiöinä. Öljykriisi 1973 loi yllättävää, hämärää harmautta: sähkövaloa piti säästää, ainakin nimeksi, ainakin jonkin aikaa. Mustavalkoiseen TV-ruutuun ilmestyi säännöllisin väliajoin Tarmo Ropponen, joka seisoi Eteläranta kympin neuvotteluhuoneen oven takana odottamassa harmaisiin pukeutuneiden miesten ilmaantumista kertomaan tulopoliittisen kokonaisratkaisun synnystä.

(Lähde: Professori Pauli Kettunen: “Tarkastelussa 1970-luku, kirkuvan harmaa vuosikymmen”)

Tehtäviä:

• Miten ironinen ajankuva näyttäytyy elokuvassa? Listaa kohtauksia jotka kuvaavat mielestäsi parhaiten 1970-luvun tapahtumia ja tunnelmaa.
• Leikkaa ja liimaa aikakauslehdistä kuvakollaasi elokuvan synnyttämästä tunnelmasta.
• Mitä henkilöhahmojen toiveita ja haaveita elokuvassa peilataan Kekkosen kautta? Mitä ne kertovat sen ajan yhteiskunnasta?
• Kaisa Hiltunen kirjoittaa Kekkonen Tulee! -elokuvasta Savon Sanomissa seuraavaa: “Ajankuvaa on rakennettu liioittelevan lavastuksen keinoin. Vahva sommittelullisuus ja epätodellinen tunnelma hallitsevat koko elokuvaa.” Miksi luulet että elokuvassa on pyritty luomaan epätodellinen tunnelma? Miten se liittyy ajankuvaan tai Kekkoseen? Millä elokuvallisilla keinoilla se on saatu aikaan? Listatkaa esimerkkikohtauksia ryhmissä.