Homoseksuaalisuus valkokankaalla
Paheellista ja vaikutusvaltaista Hollywood-elokuvaa herättiin paheksumaan jo 1920-luvun lopulla. Katolisen kirkon ja uskonnollisen kirkon painostuksella vuonna 1934 hyväksyttiin ns. Haysin koodi, joka nimettiin sensuuritoimintaa johtavan Will Haysin mukaan. Koodi antoi tiukat rajoitukset mitä valkokankaalla sai esittää ja miten. Käsikirjoitukset luettiin etukäteen ja kaikki epäsäädyllinen aines karsittiin. Koodi suhtautui homoseksuaaleihin vähintään yhtä ennakkoluuloisesti kuin republikaanisenaattori Joseph McCarthy kommunisteihin 1950-luvulla. Homoseksuaalisuuden esittäminen tai siihen vihjaaminen oli kiellettyä Yhdysvalloissa aina 1960-luvulle saakka. Koodi kumottiin vuonna 1968. Kun homoseksuaalisuuden esittäminen valkokankaalle kiellettiin Haysin koodilla, homoseksuaalisuus tuotiin screenille muilla keinoin.
Homoelokuvien lyhyt historia
Homoseksuaalisuus oli myös Pohjoismaiden laissa kiellettyä vielä muutama vuosikymmen sitten. Homoseksuaalisuuden esittäminen elokuvassa oli tabu, mutta Hollywood-elokuvassa sen esittämistä vahdittiin Haysin sensuurikoodilla 1930-luvulta 1960-luvulle. Hollywood-tuotannot ovat myös Suomessa niin arkipäiväisiä, että näitä kuvia on syytä purkaa vielä 2000-luvullakin. Hollywood- elokuvien kuvasto on meille niin tuttua, ettemme edes huomaa sitä. Tämä osaltaan perustuu Hollywood-elokuvan kerronnan sujuvuuteen ja näkymättömyyteen.
Tutkija Vito Russon mukaan homoseksuaalisuus on Hollywood-elokuvassa mielletty maskuliinisuuden poissaoloksi. Neitimäinen, kyvyiltään heikko tai vajavainen mies, joka ei käyttäytynyt perinteisen Hollywood-sankarin mukaan, miellettiin homoseksuaaliksi. Alfred Hitchcock, joka mielellään käsitteli elokuvissaan perversioita, nosti kahdessa elokuvassaan homoseksuaalin murhaajaksi (Köysi, 1948 ja Muukalaisia junassa, 1951).
Haysin aikana mainstream-elokuvassa (valtavirtaelokuvassa) homous sallittiin vain varoittavana esimerkkinä. Näin esimerkiksi
valkokankaalle asti pääsi Joseph L. Mankiewiczin elokuva Äkkiä viime kesänä (1959), jossa perverssi hirviö jahtaa nuoria miehiä ja kohtaa lopussa julman kohtalon.
Vielä 1970-luvun elokuvissa homoseksuaalisuuteen liitettiin yleisesti itseinhon, yksinäisyyden ja syyllisyyden teemoja, ja valkokankaalle tuotiin psykoottinen murhaajahomo ja tappajatransvestiitit. Mainstream-elokuvassa homoseksuaalisuus esitettiin lähinnä vihamielisissä, ennakkoluuloja vahvistavissa elokuvissa kuten Al Pacinon tähdittämässä Yön kuningas (1980) -elokuvassa.
1980-luvulle tultaessa alkoi syntyä ns. coming out -elokuvia, joissa käsiteltiin vapauttavana prosessina oman homoseksuaalisuuden kohtaamista ja sen myöntämistä itselle ja muille. Tämän jälkeen siirryttiin kohti uutta aikaa, omaehtoista lesbo- ja homoelokuvakulttuuria. Syntyi ns. new queer cinema, jossa homoseksuaalisuutta käsitellään sen omista lähtökohdista käsin, eikä tulkinnoissa epäröidä käyttää itseironiaa, vieraannuttamista tai parodiaakaan.
Populaarikulttuurin muutokset
Populaarikulttuurin muutokset 2000-luvulla heijastuvat myös homoseksuaalisen kulttuurin hyväksymiseen. Televisiosarjat Älä kerro äidille (Queer as Folk, 1999-2000) sekä pitkään pyörinyt sitcom Will ja Grace (1998-2006) ovat pehmittäneet vähän kerrallaan homoseksuaalisuuden vastaanottoa laajalle yleisölle.
Varsinainen tv-homobuumi koettiin sisustus- ja stailaussarjojen myötä 2000-luvun alussa. Suosittu trendimakasiini Sillä silmällä (Queer Eye for the Straight Guy, 2003-2007) sai myös suomalaisen tv-version. Sarjan tähdet Ted Allen, Carson Kressley, Kyan Douglas, Thom Filicia ja Jai Rodriguez esiintyivät omina itsenään eivätkä pelänneet leimautumista, sillä homomiehet olivat tässä vaiheessa yleisesti tunnustettu yksilöiksi, joilla oli heteroita selkeästi parempi maku ja tyylitajua.
Myös 1990-luvulta alkaen mainstream-elokuvassa tapahtuu edistystä: Robin Williams tähditti hulvatonta homokomediaa Lainahöyhenissä (1996) ja australialaishitti Priscilla – aavikon kuningatar (1994) oli niin suosittu, että siitä tehtiin Hollywood-versio – pääosassa Patrick Swayze.
Homoseksuaalisuuden trendikkyyttä kuvastaa sekin, että suomalainen "tosi-tv" panostaa Big Brother-sarjassa 2008 syksyllä bi- seksuaaleihin nuoriin.
Populaarikulttuurin heijastuminen Kummeli-elokuvan homokuvaan ja stereotypiat
Stereotyypit toimivat keskeisinä hegemonian vahvistamisen välineinä. Stereotyyppien avulla ihmisiä luokitellaan itsestään selvinä pidettyihin kategorioihin ja eriarvoisiin asemiin. Ne ovat representaation muoto, jolla maailmaa ja ihmisiä järjestetään hierarkkisesti valtasuhteisiin. Stereotyypeillä ihmisten eroja pelkistetään, olemuksellistetaan, luonnollistaan ja jähmetetään.
Kummeli Alivuokralainen juhlii stereotyyppisellä ja kliseisellä homokuvalla. Timo Kahilainen herkuttelee Robbanin stereotyyppisessä ja kliseissä roolissa: naismaiset eleet ja liioiteltu naisellinen ruumiinkieli, teennäisen tärkeilevä ja hieman nasaalisti venyttävä äänensävy ovat tuttua homokuvastoa.
Kiinnostavaa on, että samaan henkilöhahmoon on liitetty vielä toinen suomalainen vähemmistö: Robban on suomenruotsalainen ja vielä kaiken lisäksi kreivi – aatelisarvot ovat tämän päivän suomessa jo melko harvinaisia. Tässä nousee hyvin esiin kansankomedian ja karnevalistisen naurun ainekset. Kohteena on suomalaisen historian perinteinen herrakulttuuri yhdistettynä toiseen ääripäähän, homoseksuaalisuuden stereotyyppiseen esittämiseen.
Kummeli-elokuvan homouden tunnusmerkkejä on poimittu populaarista tv- viihteestä: Robban on stailaaja, jonka sisustusryhmä on aina valmiina muuttamaan maailmaa hivenen kauniimmaksi. Hupaisaa on sekin, että elokuvassa tanssahdellaan diskopallon sädehtiessä Village Peoplen kasaritunnelmissa. 1980-luvun "poikabändi" oli yksi edelläkävijöistä ja on säilyttänyt vakaan paikkansa homodiskon kuninkaana.
Kummeli-elokuva leikittelee homokliseillä, mutta suhtautuu homouteen yllättävänkin lempeästi. Viime kädessä poikarakkaus voittaa ja miesten välinen ystävyys perustuu molemminpuoliseen arvostukseen ja välittämiseen.
On huomattavaa, että samana vuonna 2008 ensi-iltaan tuli toinenkin suomalainen elokuva, joissa käsitellään miesten välisiä intiimejä suhteita. Aku Louhimiehen Suomen kansalaissotaa käsittelevässä Käskyssä (2008) esitetään ensimmäinen miesten välinen seksikohtaus (aihe nostettiin esiin jo elokuvan ennakkomarkkinoinnissa). Elokuvassa marsalkka Mannerheimin tunnusmerkeillä varustettu kenttäoikeuden tuomari (Eero Aho) pakottaa nuoren jääkärin (Samuli Vauramo) kanssaan seksiin. Pakottamisen teema palauttaa homoseksuaalisuuden kuvaamisen takaisin ennakkoluuloja kasvattavien perversioiden pariin. Tuntuu, että elokuvassa homoseksuaalisuuden esittämisen tarve nousee esiin lähinnä aiemmasta Mannerheimiin liitetyistä, yleisöä kohahduttaneista homoväitteistä.
Aleksi Salmenperän elokuva Aikuisia ja lapsia – kuinka niitä tehdään? (2004) puolestaan kuvaa realistisesti ja humoristisesta kahden naisen suhdetta ja orastavaa rakkautta. Ensimmäisen kerran suomalaisessa elokuvassa kahden samaa sukupuolta olevan yksilön rakkautta kuvataan ymmärtäen ja uskottavasti – ja ilman, että siitä tehdään markkinointikikkaa.
1. Miettikää mikä naiseksi pukeutumisessa naurattaa? Missä elokuvassa sankari on naamioitunut naisen vaatteisiin? Millaisia koomisia tilanteita tästä seuraa?
2. Kirjoita lyhyt analyysi siitä, millaisia ovat homokliseet elokuvassa ja televisioviihteessä. Mieti, millaisissa televisiosarjoissa olet nähnyt homoseksuaaleja. Millaisin keinoin homoseksuaalisuus esitetään? Mikä tekee esittämisestä stereotyyppisen?
3. Kirjoita lyhyt analyysi Kummelin pohjalta: Miten homoseksuaalisuutta on käsitelty elokuvassa? Millaisin klisein homoseksuaalisuus tuodaan elokuvassa esiin? Voiko Robbanin stereotyyppisen hahmon tulkita myös positiivisesti ja jos, niin miksi näin? Miten populaarin kulttuurin muutos heijastuu Kummeli-elokuvaan?
© Koulukino 2024
