Suomessa on varsin vahva farssin perinne. Elokuvatutkija Sakari Toiviainen jakaa suomalaisen elokuvan karkeasti kahteen lajiin, melodraamaan ja farssikomediaan. Huomattavaa on, että maamme elokuvatuotannosta komedioita on noin puolet. Farssi juontaa juurensa jo suomalaisesta mykkäelokuvasta ja säilyy ainoana komedian muotona aina 1930-luvulle saakka.

Ohjaaja Valentin Vaalan myötä suomalainen komedia sai hienostuneempia ja hillitympiä muotoja. Vaalan elokuvat lähestyvät paikoin Hollywoodin säkenöivää screwball-komediaa, jossa keskeisessä roolissa on kipunoiva dialogi. Vaalan komedioita ovat muun muassa Lea Joutsenon tähdittämät ja osin käsikirjoittamat 40-luvun elokuvat, joissa usein keskityttiin ”sukupuolten väliseen sotaan”. Vaalan viitoittamalla tiellä komedian tekijöinä ovat jatkaneet mm. Matti Kassila 1950-luvulla (Komisario Palmu -elokuvien sarja, pääosassa Joel Rinne) sekä Risto Jarva 1960–1970-luvuilla (komedioiden pääosassa Antti Litja).

Jostain syystä farssi on säilyttänyt vahvan suosionsa suomalaisessa elokuvassa ja komediassa. Rillumarei-henkisten elokuvien rinnalla sotilasfarssi on kukkinut runsaana ja eriytynyt selkeästi omaksi, melko puhtaaksi lajityypikseen 1930–1950-luvuilla. 1980-luku oli Uuno Turhapuron kulta-aikaa, ja Turhapuron alustamaa perinnettä ovat jatkaneet Vääpeli Körmyt, Pekot ja Kummelit.

Ennen Suomen elokuvasäätiön perustamista komedia oli kotimaisille tuotantotoimistoille tärkeä rahoitusmuoto ja 1950-luvulla komedioita kutsuttiinkin aikansa tuotantotueksi. Esimerkiksi kriitikoiden parjaamat, mutta suuren yleisön rakastamat Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat Suomen Filmiteollisuuden ”pakkopullaa”. Näiden liukuhihnatuotantojen avulla kuitenkin rahoitettiin vakavammin otettavia projekteja. Vähäteltyjen ja sisällöltään kevyiden Pekka ja Pätkä -komedioiden ja Rillumarei-elokuvien tuloilla tuotettiin myös yksi Suomen elokuvahistorian tärkeimmistä elokuvista eli Väinö Linnan romaaniin perustuva, Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955), joka on yhä Suomen katsotuimpia elokuvia.

Tunnetuimpia suomalaisia farssikomedian tuottajia ja ohjaajia ovat olleet mm. Spede Pasanen, Ere Kokkonen ja Visa Mäkinen. Näyttelijöinä kansansuosiota ovat niittäneet mm. Esa Pakarinen, Spede Pasanen ja Vesa-Matti Loiri.

Kansanhuumoria

Farssiin kuuluu olennaisesti se, että sitä ei arvosteta korkeakulttuurin piirissä eikä elokuvakritiikeissä. Farssi on nimenomaan kansanomaista taidetta, kansan huvitusta, jossa on mukana hitunen karnevalistista anarkiaa.

Tutkija Kimmo Laine nostaa esiin Mihail Bahtinin karnevaalin käsitteet purkaessaan sotilasfarssien vastaanottoa. Bahtinin mukaan keskiaikainen karnevaali edusti vapauttavaa ja uudistavaa voimaa, jonka avulla tilapäisesti vapaudutaan vallitsevista normeista, arvohierarkioista ja pysyvästä järjestyksestä. Ambivalentti karnevaalinen nauru oli siksi samaan aikaan uutta luovaa, kansanhuumori samaan aikaan hilpeästi kielsi ja uudisti. Karnevalistinen nauru oli myös kollektiivista ja yleismaailmallista.

Farssia, samoin kuin Rillumarei-elokuvia voi tästä lähtökohdasta tulkita myös karnevalistisen naurun läpi. Niiden pilkan kohteina ovat usein pömpöösi herrakulttuuri, auktoriteetit ja valtarakenteet. Farssissa valtahierarkioiden hämmentävät usein väärinkäsitetyt identiteetit ja sukupuoliroolit.

Kotimaisessa komediassa on suosittu vakiohahmoja aina 1930-luvulta lähtien. Tunnetuimpia ovat Lapatossu, Severi Suhonen, Eemeli, Ryhmy ja Romppainen, Pekka ja Pätkä, Vihtori ja Klaara, Uuno Turhapuro, Pekko aikamiespoika, Fakta Homman ja Kummeleiden tyypit. Vakiohahmon kantaisä on kansanomainen fiksu veijari, jonka tyylipuhdas esimerkki on Aku Korhosen venkula, itseään tyhmempää esittävä Lapatossu.

Komediassa käytetään myös toisiaan täydentäviä koomisia parivaljakoita kuten Ohukainen ja Paksukainen (Stan Laurel ja Oliver Hardy) tai Pekka ja Pätkä (Esa Pakarinen ja Masa Niemi). Joskus päähenkilön toimia täydentää koominen sivuhahmo. Yksi legendaarinen koominen sivuhahmo on Palmu-elokuvien Kokki, jota näytteli Leo Jokela – ja jota ilman Palmuista puuttuisi paljon. Pitkän elokuvauran tehnyt näyttelijä teki urallaan pelkästään sivurooleja. Ainoa isompi rooli Jokelalla oli Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase… (1962).