Ohjaaja: Erik Blomberg Käsikirjoittajat: Mirjami Kuosmanen ja Erik Blomberg Näyttelijät: Mirjami Kuosmanen, Kalervo Nissilä, Åke Lindman, Jouni tapiola, Arvo Lehesmaa Maa ja vuosi: Suomi, 1952 Kesto: 74 min.

Ikäraja: S Genre:Kauhu Oppimateriaalin tehtävät on suunniteltu lukioihin ja ammatillisiin oppilaitoksiin Oppimateriaalin teemoja: Elokuva Valkoinen peura, kauhuelokuvan lajityyppi.

SYNOPSIS

Valkoinen peura alkaa päähenkilön, Piritan syntymällä, jota säestää elokuvan tarinan tiivistävä surumielinen joiku:

”Pieni piika, Lapin lapsi/syntynyt oli hangelle/kasvoi tyttö heinäkenkä/niin kuin nuori vaadin. Ei tiennyt isänsä kodossa/miehelähän mennessänsä/että oli noita synnyltänsä/vatsassaan paha valta. Kermikän-seidalle uhrasi/Maddar-Ahkkalle valkovasan/siitä peurana tunturiin juoksi/kunnes koitti hetki. Vasama valkoisen lävisti/ siihen nukkui heinäkenkä/ hanki hyinen peittehenä/lumipielus pään alla.”

Aikuisena Pirita osallistuu poronajokilpailuun, josta hän löytää miehekseen nuoren poromiehen, Aslakin. Miehensä ollessa paljon poissa kotoa Pirita on yksinäinen ja varsinkin öisin levoton. Hän lähtee tapaamaan tietäjä Tsalkku-Nillaa, joka sekoittaa Piritalle lemmenjuomaa ja arpomisrituaalin yhteydessä ennustaa: ”Sinun tulee uhrata suurelle seidalle ensimmäinen elollinen olento, joka tulee vastaan. Silloin kukaan poromies ei voi sinua vastustaa.” Piritaa ensimmäinen vastaantuleva olento on Aslakin lahjoittama porovasa, jonka hän uhraa seidalle. Myöhemmin, täydenkuun aikaan, Pirita muuttuu valkoiseksi peuraksi, jonka hahmossa houkuttelee poromies Niilan peräänsä ja tappaa tämän. Kun Niilan ruumis tuodaan kylään, Piritakin on kauhistuneiden kyläläisten joukossa.

Toisenkin miehen kuollessa salaperäisesti kyläläiset alkavat puhua ”noitapeurasta”, joka täytyy tappaa rautakärkisellä keihäällä, koska ”noidan voi surmata vain kylmällä raudalla”. Etelästä tullut metsänhoitaja päättää tappaa peuran kiväärillään, koska ei usko noituuteen. Kun hän ampuu peuraa kohti, se muuttuu ilkeästi nauravaksi Piritaksi ja kivääri räjähtää metsästäjän käsissä. Illalla juhlissa metsänhoitaja tunnistaa Piritan naurun ja syyttää häntä noidaksi, mutta miestä ei uskota. Pirita itse alkaa kuitenkin aavistella, että hänessä piilee pahoja voimia.

Kun taas yksi mies saa surmansa, kyläläiset ryhtyvät joukolla takomaan keihäitä. Pirita katselee kauhuissaan Aslakin valmistautumista peurajahtiin. Pirita muuttuu ensimmäistä kertaa päivänvalossa valkoiseksi peuraksi ja pakenee miesten lähtiessä takaa-ajoon. Ihmishahmossaan Pirita menee pyytämään seidalta, että tämä päästäisi hänet noituudesta, mutta muuttuu kuitenkin uudelleen poroksi. Aslak onnistuu surmaamaan valkoisen peuran, mutta kuolleen eläimen muuttuessa ihmishahmoonsa, hän huomaakin tappaneensa oman vaimonsa.

 

Kotimainen kauhuklassikko – Valkoisen peuran taustaa

Valkoinen peura lukeutuu suurimpiin suomalaisiin elokuvaklassikoihin. Pohjoinen eksotiikka ja mystiikka vetosivat myös kansainväliseen yleisöön ja Valkoinen peura onkin edelleen yksi tunnetuimpia suomalaisia elokuvia ulkomailla.  Elokuva palkittiin Cannesissa (1953), Karlovy Varyssa (1954) ja Hollywoodissa (1957).

Valkoisen peuran ohjaaja Erik Blomberg oli suunnitellut lapinaiheista elokuvaa 1930-luvulta lähtien. Hän oli aikaisemmin tehnyt Lapista lyhyitä dokumenttielokuvia ja kuvannut Jack Witikan näytelmäelokuvan Aila, Pohjolan tytär (1951). Kimmokkeena omalle Lappielokuvalle toimivat myös Blombergin puolison, Mirjami Kuosmasen, kanssa tehdyt Lapin-retket. Valkoinen peura oli Blombergin ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö, lähtökohtana oli Mirjami Kuosmasen idea peuraksi muuttuvasta naisesta. Käsikirjoitusta varten Blomberg tutki mm. Arne Runebergin väitöskirjaa Witches, Demons and Fertility Magic ja keräsi aineistoa Lapin noitamenoista. Blomberg käytti tietoisesti lapin mystiikkaa sekä  stereotypioita alkuvoimaisesta ja salaperäisestä pohjolasta luomaan elokuvaansa voimakasta mystistä tunnelmaa.

Valkoisen peuran ilmestymisvuonna 1952 suomalaisen elokuvan katsojaluvut olivat pudonneet sota-ajan huippulukemista 250 000 henkeen vuodessa. Tämä johtui mm. ulkomaisten elokuvien ensi-iltojen lisääntymisestä sekä kilpailevien ajanvietemuotojen määrän kasvusta. Kotimaiset elokuvayhtiöt kuitenkin paisuttivat tuotantoaan 1950-luvun alusta lähtien raakafilmin maahantuonnin vapauduttua säännöstelystä. Vuonna 1952 valmistuneiden pitkien elokuvien määrä asukasta kohden oli suurempi kuin tiettävästi missään muualla. Kotimaisia uutuuksia nähtiin valkokankaalla peräti 30, suomalainen elokuva oli siis alkanut korvaamaan laatua määrällä. Yleinen ajattelutapa nimittäin oli, että taiteellisista tavoitteista tinkimällä ja tuotantoa lisäämällä saataisiin kompensoitua väheneviä kävijämääriä. Tästä huolimatta kotimainen elokuva oli edelleen katsottua ja vaikutusvaltaista, elihän suomalainen elokuva 1940-ja 1950- luvuilla nykyajan näkökulmasta katsottuna kukoistuskauttaan.

Suomalaisessa elokuvassa 1950-luvun alussa vallitsevia lajityyppejä olivat romanttiset historialliset elokuvat, kansanballadit ja sotilasfarssit. Synkistä ensimmäisten sotavuosien jälkeisistä elokuvista oltiin siis olojen vakiintuessa siirrytty selkeästi viihteen puolelle. Erityisen suosittuja olivat rillumarei-elokuvat, joita voidaan pitää perisuomalaisuuden kuvauksina ja joille oli tilausta teollistuvassa ja urbanisoituvassa maassa. Lajityyppi oli suosituimmillaan vuodesta 1949 vuoteen 1955, jolloin sen valtakausi päättyi Edvin Laineen elokuvaan Tuntematon sotilas.  Valkoinen peura poikkesikin merkittävästi aikansa kotimaisen elokuvan valtavirrasta.

Studiotilanne oli vuonna 1952 täysin Helsinki-keskeinen. Suurin yhtiö oli T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus (SF), toiseksi suurin oli Risto Orkon suomi-Filmi ja kolmas Fennada-Filmi johdossaan Mauno Mäkelä. Näiden lisäksi näytelmäelokuvamarkkinoilla oli myös kuusi pienyrittäjää. Yksi näistä oli vuonna 1951 perustettu Junior-Filmi Oy, jonka menestyneimpiä elokuvia Valkoinen peura oli. Suomalainen studiojärjestelmä voidaan monessa suhteessa rinnastaa Hollywood-tuotantoon, joka samaan aikaan eli kukoistuskauttaan. Monet Hollywoodin elokuvateollisuuden käytännöistä oli käytössä myös suomalaisessa elokuvien teollisessa tuotannossa. Hollywoodilaiset lajityypit, kerronnan rakenteet ja näyttelijätyypittelyt löytyvät myös suomalaisesta elokuvasta.