Hyvin karkeasti jaoteltuna lavastuksen historia voidaan jakaa kahteen osaan: realismiin ja fantasiaan. Jako alkoi jo hyvin varhain. Maailman ensimmäisiksi sanotut elokuvat, ranskalaisten Louis ja Auguste Lumièren muutamien sekuntien mittaiset filmit (1895) olivat dokumentaarisia taltiointeja arkisista tilanteista: tehtaalta lähteviä työläisiä ja asemalle saapuva juna. Heidän maanmiehensä Georges Méliès (1861-1938) alkoi kertoa elokuvilla tarinoita ja hänen huimat elokuvansa olivat täynnä mielikuvituksellisia lavasteita ja trikkejä. Sekä Lumièrien realistiset että Méliès’n fantastiset elokuvat aiheuttivat yleisössä voimakkaita reaktioita, sillä elävä kuva valkokankaalla oli uusi asia.  

Varhaiset elokuvat kuvattiin lavasteissa, jotka olivat hyvin samantyyppiset kuin teatterissa. Koska lavasteet olivat litteitä, vaikutelma kuvan syvyydestä toteutettiin maalaamalla. Filmiruutuja saatettiin värittää käsin. Kameran liikkuminen oli vähäistä ja näytteleminen tapahtui ikään kuin teatterilavalla.

1910-luvulla lavasteita alettiin maalaamisen sijaan rakentaa. Elokuvan tekijäjoukot kasvoivat, kun lavastukseen tarvittiin kuvanveistäjiä, puuseppiä ja arkkitehteja. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi elokuvatuotannon painopisteet siirtyivät Ranskasta Italiaan, Ruotsiin ja Amerikkaan. Kamera keksittiin laittaa pyörille, jolloin kuva-alaan saatiin enemmän liikettä. Kuviin loihdittiin syvyyttä erilaisilla lavastuskikoilla: pylväsrivistöillä, avautuvilla ovilla ja porrassyvennyksillä – kameratekniikan kehitys mahdollisti terävyysalueen muuttamisen vasta joitakin vuosikymmeniä myöhemmin. Lännenelokuvien myötä rakennettuja lavasteita alettiin viedä luonnonmaisemiin ja samat lavasteet palvelivat useita elokuvia.

Yksi merkittävä lavastuksen suuntaus oli saksalainen ekspressionismi, joka kehittyi vastapainona historiallisten elokuvien kaavoille 1920-luvulla. Lajin tunnetuin edustaja lienee kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti (Robert Wiene 1920). Elokuvan lavasteet ovat villi yhdistelmä kulmikkaasti ja epäsymmetrisesti maalattuja muotoja, joita voimakkaat valo- ja varjovaihtelut korostavat. Ekspressionismin myötä lavasteista tuli yhtä aktiivinen osa tarinaa kuin hahmot. Myös ranskalaisten avantgarde-taiteilijoiden, erityisesti surrealistien, kokeelliset lavasteet jättivät jälkensä elokuvaan.

Neuvosto-Venäjällä suuret nimet kuten Sergei Eisenstein (1898-1948) suosivat todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvia draamoja, joissa lavasteilla oli vertauskuvallisia merkityksiä. Sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa lavastajat ja kuvasuunnittelijat (engl. production designer, taiteellisen työryhmän päällikkö, joka vastaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä) olivat taitavia kuvittajia. He laativat kuvakäsikirjoituksia ja kantoivat vastuuta kohtausten visuaalisesta ilmeestä kuvakulmia myöten. Pohjois-Amerikassa muiden taiteiden vaikutus elokuviin ei ollut yhtä vahva kuin Euroopassa ja Hollywoodissa keskityttiin esteettisten kokeilujen sijaan tekniseen taituruuteen. Hollywood-elokuvan kultakaudella 1930-1950-luvulla kaikki elokuvat kuvattiin valtavissa studioissa, joihin loihdittiin sekä kaupunkeja että luonnonmaisemia.

Toisen maailmansodan jälkeen Italiassa syntyi porvarillisen elokuvan ja fasistien propagandafilmien vastavetona liike, jossa tekijät pyrkivät mahdollisimman luonnolliseen lopputulokseen. Neorealistit käyttivät näyttelijönä tavallisia ihmisiä ja kuvasivat aidoilla tapahtumapaikoilla. Heidän vanavedessään 1950-60-luvulla useissa maissa kehittyi lähinnä ranskalaisten elokuvakriitikkojen vaikutuksesta merkittävä uuden aallon elokuvaksi (la nouvelle vague, New Wave)  kutsuttu suuntaus. Siinä elokuvanteko pyrittiin vapauttamaan mahdollisimman paljon niin kerronnan kuin puitteitten osalta mm. viemällä kamerat ulos kaduille ja asuntoihin.

Fiktioelokuvan lisäksi vuosisadan alusta 1950-luvulle, eli television tuloon saakka, suuressa suosiossa olivat uutiskatsaukset (engl. newsreel). Ne olivat esityksiä, joissa esiteltiin ajankohtaisia aiheita ja jotka kuvattiin mahdollisuuksien mukaan aidoilla tapahtumapaikoilla. Uutisten hitaan liikkumisen vuoksi monet isot tapahtumat kuitenkin lavastettiin ja kuvattiin studiossa jälkikäteen. Esimerkiksi Venäjän ja Japanin sotaa (1904-05) esitellyt uutiskatsaus kuvattiin pariisilaislähiöissä armeijan tukikohdassa ja hökkeliraunioissa. Aitoutta luotiin ripottelemalla kuviin aasialaista rekvisiittaa. 

Suomessa lavastus on noudatellut suurimmaksi osaksi realismin perinnettä, jossa on panostettu uskottavaan todellisuuden illuusioon. Ensimmäiset elokuvalavasteet pystytettiin vanhinta säilynyttä kotimaista Sylvi-elokuvaa varten (1913) silloisen hotelli Fennian katolle. Kuvauspaikoiltaan tunnetuimpiin kuuluvat Helsinkiä monipuolisesti esittelevät Komisario Palmu -elokuvat, joiden lavastuksista vastasi Ensio Suominen. Nykyisin useimmat suomalaiset elokuvat kuvataan oikeissa paikoissa, jolloin lavastajan tehtävänä on ennen kaikkea paikkojen muokkaaminen käsikirjoituksen mukaan. Oikeissa paikoissa eli lokaatioissa kuvaamista puoltaa rajallinen budjetti, sillä studiolavasteiden rakentaminen on kalliimpaa.

 

Tehtäviä

a) Etsi YouTubesta pätkiä Tohtori Caligarin kabinetista sekä Lumièren veljesten ja Georges Méliès’n elokuvia. Vertaile niiden tapoja esittää tapahtumia. Mikä merkitys lavasteilla on elokuvan tunnelman kannalta? Miten erilaiset esittämisen tavat näkyvät nykyelokuvassa? Tuleeko mieleesi elokuvia tai elokuvan lajityyyppejä, joissa erot näkyisivät erityisen selvästi?

 

b) Elokuvat voivat aiheuttaa voimakkaita tunteita, vaikka olemme nähneet niitä lapsesta saakka. Yritä eläytyä 1800-1900-luvun vaihteen katsojaksi, joka näkee ensimmäistä kertaa elämässään liikkuvaa kuvaa. Kirjoita kokemastasi mielipidekirjoitus lehden palstalle. Näkökulma on vapaa, mutta sisällytä tekstiin pohdintaa siitä, miksi kankaalle heijastettu kuva tuntui niin todelliselta. Muista, ettei elokuvissa ollut ääntä vaan taustamusiikin soitti usein orkesteri.

 

c) Valitse päivän lehdestä jokin uutinen ja mieti, millaisen viiden minuutin uutiskatsauksen siitä tekisit. Tee lyhyt käsikirjoitus ja suunnittele lavastus. Jos pystyt, toteuta katsaus koulussa tai puhelimen kameralla. Muista, ettei elokuvissa aluksi ollut ääntä, vaan tieto välitettiin kuvien ja välitekstien avulla. Myöhemmin uutiskatsauksissa saattoi olla kertoja, joka kommentoi (joskus humoristisestikin) tapahtumia.