Talvisota kesti kolme ja puoli kuukautta. Välirauhan aika alkoi talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 ja kesti kesäkuuhun 1941, jolloin Suomi hyökkäsi Saksan rinnalla Neuvostoliittoon. Talvisodassa menetetty Karjala haluttiin takaisin. Tämänkin sodan ajateltiin olevan nopeasti ohi, ja monet lähtivät jatkosotaan varsin toiveikkaina. Toisaalta talvisodan taisteluiden jälkeen suurimmalla osalla miehistä oli ensimmäistä kertaa kokemusta sodankäynnin todellisuudesta, ja sodan ensimmäiset mieleltään järkkyneet olivatkin usein miehiä, jotka olivat selvinneet talvisodasta mutta romahtivat kuullessaan joutuvansa uudestaan rintamalle.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa miestappiot olivat suuret, mutta hyökkäys eteni varsin nopeasti, ja vanhalle rajalle asti sitä pidettiin laajalti oikeutettuna. Monen mieliala kuitenkin muuttui hyökkäysvaiheen jatkuessa yli vanhan rajan, jolloin käskyt jatkaa etenemistä saattoivat aiheuttaa paikoin suoranaista kapinahenkeä ja tottelemattomuutta.

Suomen hyökkäys pysähtyi joulukuun 1941 alussa. Tästä alkoi niin sanottu asemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Asemasotavaiheessa voittoisa eteneminen vaihtui eloon korsussa metsän keskellä, kaukana kotoa. Vaikka välitön hengenvaara oli nyt pienempi, tilanteen pitkittyminen koetteli miesten jaksamista ja moraalia.

Asemasota loppui kesäkuun 9. päivänä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäykseen Karjalan kannaksella. Rintamalinja murtui useasta kohtaa, ja ajoittain perääntyminen varsinkin “Kannaksen tulihelvetissä” tapahtui sekasorron vallassa. Miestappiot olivat valtavat, ja kaikkia mahdollisia reservejä käytettiin paikkaamaan etulinjan menetyksiä. Tällöin myös monet vanhemmat tai muista syistä aiemmin etulinjaan kelpaamattomat sotilaat joutuivat täydennyskoulutusmiehinä keskelle sodan siihen mennessä rajuimpia taisteluita; monelle heistä tämä oli liikaa.

Psyykkisiä oireita ei missään vaiheessa sotaa katsottu hyvällä, ja sotilaiden kynnys valittaa psyykkisistä vaivoistaan oli erittäin korkea. Psykiatriseen hoitoon päätyivätkin vain ne, jotka olivat aivan täysin menettäneet tasapainonsa ja toimintakykynsä. Usein sotilaat oireilivat kehollisesti; koko keho vapisi, muisti katosi, sotapainajaiset vainosivat ja he kärsivät fyysisesti selittämättömistä toimintahäiriöistä, kouristuksista ja halvauksista. Ajan sotapsykiatriassa katsottiin normaalimiehen kyllä kestävän sodan todellisuuden, ja syitä sotilaan henkiselle murtumiselle etsittiin ajan hengen mukaisesti enemmän tämän perimästä kuin kokemuksista rintamalla. Fyysinen sotavamma saatettiin nähdä sotasankarin ylevän kansallisen uhrin traagisena merkkinä. Vaikka suurin osa psykiatriseen hoitoon joutuneista sotilaista olikin yrittänyt viimeiseen saakka täyttää tehtävänsä, ei kauhusta kouristeleva, sodassa henkisesti raunioitunut mies sopinut kuvaan ylevästä ja merkityksellisestä uhrista kansakunnan hyväksi. Nämä veteraanit saivatkin usein vammansa lisäksi kantaa häpeää siitä, etteivät täyttäneet ajan sotilaalle ja miehelle asetettuja vaatimuksia.

(Lähteenä käytetty Ville Kivimäen teosta Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, WSOY 2013.)