Kun sisällissodan suuret lopputaistelut olivat ohi huhti–toukokuussa 1918, valkoiset vangitsivat kymmeniä tuhansia antautuneita punaisia. Suurimmillaan vankien määrä oli toukokuussa, jolloin heitä oli yli 80 000. Joukon ytimen muodostivat punakaartilaiset eli sotilaat, mutta leireille päätyi tuhansittain myös punaisen hallinnon edustajia. Mukana oli huomattavasti myös punaisia siviilejä, jotka olivat yrittäneet valkoisia pakoon, eli tavallisia ihmisiä, vanhuksia, naisia ja lapsia.

Punaisia tutkimaan perustettiin valtiorikosoikeuksia, jotka käsittelivät yhteensä 75 575 tapausta. Näistä melkein 68 000 tuomiossa punavanki todettiin syylliseksi, eli vain joka kymmenes vapautettiin. Kuten elokuvan valtiorikosoikeudenkäynnistä näkyy, puolustusasianajajia ei sallittu ja muutenkin punavankien mahdollisuudet esittää todisteita syyttömyydestään olivat rajoitetut. Tuomioista ei voinut valittaa, vaan vanki saattoi ainoastaan anoa armoa. Kuitenkin vain 555 vankia tuomittiin kuolemaan ja näistäkin vain 113 pantiin täytäntöön – loput muuttuivat elinkautisiksi valtiorikosylioikeudessa tai vanki ehti esimerkiksi kuolla sairauteen ratkaisua odottaessaan.

Vuoden 1918 vankileirikatastrofin suurin syy olikin nälkä ja taudit. Arviolta 12 000 – 14 000 vankia kuoli, heistä suurin osa kesä-elokuussa 1918. Ruokapula oli juuri niin kamala kuin elokuva kertoo, ja saadut elintarvikkeet huonolaatuisia. Elokuvassa vanki nyppii leivästään valkoisia nyppyjä, kauran kuoriosia, jotka normaalisti olisi puitaessa poistettu, mutta leivässä saattoi olla jopa olkia. Tällainen vankileirileipä repi ruokatorven ja sisuskalut rikki, mistä seurasi verenvuotoa ja veriripulia. Ruoka oli myös usein pilaantunutta tai säilötty liian suolaiseksi, mikä myös aiheutti sairastumisia.

Omaiset eivät saaneet lähettää vangeille ruokaa, mutta erinäisiä keinoja saattoi löytyä. Esimerkiksi vartijat saattoivat auttaa maksua vastaan, tai joissain tapauksissa jopa onnistuttiin heittämään paketteja aitojen yli. Saarilla sijainneille vankileireille, kuten Helsingin Iso-Mjölöön ja Suomenlinnaan, ruoan salakuljetus oli vaikeinta, joten tilanne oli erityisen hankala.

Suomenlinnassa vankina ollut Naimi Grönlund muisteli yli 40 vuotta myöhemmin:

”Ja saatiinhan sitä sentään päivittäin talon puolesta joku ruostunut sillinpuolikas, tai pari samanväristä silakkaa. Joskus oikein kapakalasoppaa. Myöhemmin kesällä Saksasta tuotuja juurikassoppaa. Niin suolasta, että tiesi hiukomisesta pääsevänsä. Monella vanhemmalla naisella pöhöttyivät jalat ylettömästä suolan syönnistä. Kuolemantapauksia ei siinä porukassa sattunut. [–] Kerran tuli pakettikin ulkopuolelta, mutta ”tullia” siitäkin oli otettu. [–]

Kasarminpihalla oli hyvä näköala ympäristöön. Yksi miesten kasarmi oli alempana notkossa, joten näkyi hyvin piikkiaidan vierestä, vaikka kielletty oli sinnekin menemästä. Mutta toisinaan sattui sellainenkin vartija, että käänsi selkänsä. Eipä niissä miesraukoissa ollut mitään hauskaa katseltavaa. Risaisia, karvaisia, likaisia ryysyläisiä, silmät syvällä päässä, posket lontossa. Siellä ne hoippuivat etsien jotain suuhunpantavaa, kaivellen jätekasoja. Toiset istuivat apaattisina jossakin nurkassa. Eivät ne jaksaneet kunnolla seistä edes ”soppajonossa”, vaan horjuivat ulos ojennuksesta. Innokkaimmat vartijat ojensivat riviä kiväärin perällä ja usein tämä ojennettava meni pitkin pituuttaan.”

(Naimi Grönlund, s.1897. 1966 1918/3, 878–879. SKS KRA, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.)

Kulkutaudit levisivät nopeasti aliravittuihin vankeihin täyteen ahdetuilla leireillä. Isorokko, kolera, lavantauti, toisintokuume, punatauti ja Espanjantauti eli erittäin voimakas influenssa jylläsivät, antibiootteja ei ollut vielä keksitty ja hygienia oli alkeellista, jos sitä edes oli. Kaikkein kamalin paikka oli Tammisaaren vankileiri, josta oppimateriaalin Aluksi-osiossa luettu Erään punakaartilaisen muistot kertoi – siellä joka kolmas vanki kuoli nälkään tai tauteihin.

Helsingin leireistä pahin oli Iso-Mjölö, jota vangit kutsuivat Kuolemansaareksi. Siellä kuoli melkein neljännes vangeista. Suomenlinnassa olot olivat huomattavasti paremmat Naimi Grönlundin kuvauksen hurjuudesta huolimatta. Koska Iso-Mjölö oli pieni ja eristyksissä, sinne tuotiin erityistä vartiointia vaativat vangit, joita oli enimmillään noin 1500. Kolmeen osaan jaetussa leirissä oli osiot venäläisille, valtiorikosylioikeuden käsittelyä odottaville kuolemaantuomituille ja poliittisille sekä erityisen vaarallisille vangeille. Poliittisia vankeja olivat muun muassa sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajat.

1. Elokuvassa vankileiri ja sen karu todellisuus on keskeinen vaikutin kaikkeen toimintaan. Pohdi, miten vankileirin olot vaikuttavat Toivo Parikkaan ja näyttämöseurueeseen.

• Millaisena vankileirin todellisuus näyttäytyy Parikalle, miten saapuminen vankileirisaarelle on kuvattu?
• Miten muut vangit ja erityisesti oma seurue ottavat hänet vastaan?
• Millaiset ovat ryhmän sisäiset suhteet sotatappion jälkeen, miten oikeudenkäynti, näytelmäharjoitukset, vankeus ja nälkä vaikuttavat tilanteeseen?
• Millainen on ruoan merkitys tarinassa ja elokuvan kuvaamassa vankileirin todellisuudessa?