Monet kriisijournalismiin erikoistuneet toimittajat ja kuvaajat pitävät työtään tärkeänä ja palkitsevana sekä henkilökohtaisella että ammatillisella tasolla. Näin on asian laita myös elokuvan päähenkilön Rebeccan suhteen.  

Elokuva onnistuukin hyvin kuvauksessaan ihmisen kaksijakoisuudesta kahden hänelle kaikkein tärkeimmän asian välimaastossa. Rebecca asettaa etusijalle työnsä, jolloin perhe joutuu kärsimään  sen mukanaan tuomasta epävarmuudesta. Perheen isä kantaa pääosin vastuun tyttäristä, toisin kuin useimmissa lapsiperheissä. Toisaalta kutsumusammatin jättäminen kokonaan osoittautuu sotakuvaajalle mahdottomaksi. Hyvää ratkaisua dilemman ratkaisemiseksi elokuva ei tarjoa, eikä sitä ehkä ole olemassa oikeassa elämässäkään. 

Sota-alueilta raportoivan journalistin arkielämä ei todellisuudessa ole yhtä vaarallista kuin elokuva antaa ymmärtää. Useita vuosia sotaa käyvissä maissa viettänyt ulkomaantoimittaja Leena Reikko uskoo että kotona olevat pelkäävät enemmän kuin ihmiset sotatantereella: "Paikan päällä olevat tietävät missä ollaan ja mitä tapahtuu. Kotona olevat eivät tunne kriisijournalistin todellisuutta."

Joskus ihminen tietää jo lapsena, mikä hänestä tulee isona. Tuolloin on usein kysymys kutsumuksesta johonkin tiettyyn ammattiin. Perinteisiä kutsumusammatteja ovat papin, lääkärin, sairaanhoitajan, opettajan, toimittajan, taiteilijan, kirjailijan ja muusikon työ. Ihminen tuntee yleensä kutsumusammattiaan kohtaan intohimoa, ja työ tarjoaa hänelle haasteita.

Pohdittavaksi: 

• Mitä uusia kutsumusammatteja tänä päivänä on?
• Pidätkö itsellesi mahdollisena ammattia, joka ainakin ajoittain rajoittaa perhe-elämää?
• Perinteisissä kutsumusammateissa raja työn ja ammatin välillä on monesti häilyvä. Uusi teknologia mahdollistaa työn tuomisen kotiin (mm sähköpostit, jatkuva tavoitettavuus kännykällä) monille ammatinharjoittajille. Mitä mieltä olet tästä?