Valkoinen peura lukeutuu suurimpiin suomalaisiin elokuvaklassikoihin. Pohjoinen eksotiikka ja mystiikka vetosivat myös kansainväliseen yleisöön ja Valkoinen peura onkin edelleen yksi tunnetuimpia suomalaisia elokuvia ulkomailla.  Elokuva palkittiin Cannesissa (1953), Karlovy Varyssa (1954) ja Hollywoodissa (1957).

Valkoisen peuran ohjaaja Erik Blomberg oli suunnitellut lapinaiheista elokuvaa 1930-luvulta lähtien. Hän oli aikaisemmin tehnyt Lapista lyhyitä dokumenttielokuvia ja kuvannut Jack Witikan näytelmäelokuvan Aila, Pohjolan tytär (1951). Kimmokkeena omalle Lappielokuvalle toimivat myös Blombergin puolison, Mirjami Kuosmasen, kanssa tehdyt Lapin-retket. Valkoinen peura oli Blombergin ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö, lähtökohtana oli Mirjami Kuosmasen idea peuraksi muuttuvasta naisesta. Käsikirjoitusta varten Blomberg tutki mm. Arne Runebergin väitöskirjaa Witches, Demons and Fertility Magic ja keräsi aineistoa Lapin noitamenoista. Blomberg käytti tietoisesti lapin mystiikkaa sekä  stereotypioita alkuvoimaisesta ja salaperäisestä pohjolasta luomaan elokuvaansa voimakasta mystistä tunnelmaa.

Valkoisen peuran ilmestymisvuonna 1952 suomalaisen elokuvan katsojaluvut olivat pudonneet sota-ajan huippulukemista 250 000 henkeen vuodessa. Tämä johtui mm. ulkomaisten elokuvien ensi-iltojen lisääntymisestä sekä kilpailevien ajanvietemuotojen määrän kasvusta. Kotimaiset elokuvayhtiöt kuitenkin paisuttivat tuotantoaan 1950-luvun alusta lähtien raakafilmin maahantuonnin vapauduttua säännöstelystä. Vuonna 1952 valmistuneiden pitkien elokuvien määrä asukasta kohden oli suurempi kuin tiettävästi missään muualla. Kotimaisia uutuuksia nähtiin valkokankaalla peräti 30, suomalainen elokuva oli siis alkanut korvaamaan laatua määrällä. Yleinen ajattelutapa nimittäin oli, että taiteellisista tavoitteista tinkimällä ja tuotantoa lisäämällä saataisiin kompensoitua väheneviä kävijämääriä. Tästä huolimatta kotimainen elokuva oli edelleen katsottua ja vaikutusvaltaista, elihän suomalainen elokuva 1940-ja 1950- luvuilla nykyajan näkökulmasta katsottuna kukoistuskauttaan.

Suomalaisessa elokuvassa 1950-luvun alussa vallitsevia lajityyppejä olivat romanttiset historialliset elokuvat, kansanballadit ja sotilasfarssit. Synkistä ensimmäisten sotavuosien jälkeisistä elokuvista oltiin siis olojen vakiintuessa siirrytty selkeästi viihteen puolelle. Erityisen suosittuja olivat rillumarei-elokuvat, joita voidaan pitää perisuomalaisuuden kuvauksina ja joille oli tilausta teollistuvassa ja urbanisoituvassa maassa. Lajityyppi oli suosituimmillaan vuodesta 1949 vuoteen 1955, jolloin sen valtakausi päättyi Edvin Laineen elokuvaan Tuntematon sotilas.  Valkoinen peura poikkesikin merkittävästi aikansa kotimaisen elokuvan valtavirrasta.

Studiotilanne oli vuonna 1952 täysin Helsinki-keskeinen. Suurin yhtiö oli T.J. Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus (SF), toiseksi suurin oli Risto Orkon suomi-Filmi ja kolmas Fennada-Filmi johdossaan Mauno Mäkelä. Näiden lisäksi näytelmäelokuvamarkkinoilla oli myös kuusi pienyrittäjää. Yksi näistä oli vuonna 1951 perustettu Junior-Filmi Oy, jonka menestyneimpiä elokuvia Valkoinen peura oli. Suomalainen studiojärjestelmä voidaan monessa suhteessa rinnastaa Hollywood-tuotantoon, joka samaan aikaan eli kukoistuskauttaan. Monet Hollywoodin elokuvateollisuuden käytännöistä oli käytössä myös suomalaisessa elokuvien teollisessa tuotannossa. Hollywoodilaiset lajityypit, kerronnan rakenteet ja näyttelijätyypittelyt löytyvät myös suomalaisesta elokuvasta.

Lähteitä
Toiviainen, Sakari 1992: ”Valkoinen peura” Teoksessa Suomen kansallisfilmografia. Osa 4. Vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki: VAPK-Kustannus.

Uusitalo, Kari (1992) ”Suomalainen elokuvatuotanto 1948-1952. Taustaa ja tosiasioita.” Teoksessa Suomen kansallisfilmografia. Osa 4. Vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki VAPK – Kustannus.

Uusitalo, Kari (1992) Hei rillumarei! Suomalaisen elokuvan mimmiteollisuusvuodet 1949-1955. Suomen elokuvasäätiö.

Salmi, Hannu (1999) Tanssi yli historian. Tutkielmia suomalaisesta elokuvasta. Turku: Turun yliopisto-Kulttuurihistoria.