Rokumentti

When You’re Strange kuuluu genreluokituksessa musiikkidokumenttien luokkaan, vielä tarkemmin rock-musiikkia käsittelevien dokumenttielokuvien alakategoriaan. Englanniksi näistä on usein käytetty nimitystä rockumentary. Tunnettuja ”rokumentteja” ovat mm. Bob Dylanista kertova Don’t Look Back (1967),1960-luvun kuuluisimmilla rock-festivaaleilla kuvattu Woodstock (1970), The Rolling Stonesin osin traagiseksi kääntyvästä kiertueesta kertova Gimme Shelter (1970), The Bandin konserttielokuva The Last Waltz (1978) sekä U2-elokuva Rattle and Hum (1988). Uudempia rock-dokumentteja ovat esimerkiksi Metallican tragikoomisista terapiakokeiluista kertova Some Kind of Monster (2004) ja toisen ikivihreän heavy-suuruuden, Iron Maidenin kiertue-elokuva Flight 666 (2009).

Rokumenteista puhuttaessa on tietysti pakko mainita myös kulttiklassikoksi muodostunut rokumenttiparodia This Is Spinal Tap (1984) sekä sitä välillä hämmentävästi muistuttava aito dokumenttielokuva Anvil! The Story of Anvil (2008) bändistä, joka ei koskaan lyönyt lopullisesti läpi. Pienoinen menestys rockiin liittyvien dokumenttien saralla on ollut myös Air Guitar Nation (2006), joka kuvaa amerikkalaisten ilmakitaransoittajien matkaa Ouluun ilmakitaran maailmanmestaruuskisoihin.

Harvinaisempia kotimaisia edustajia rock-dokumenttigenressä ovat esimerkiksi Kaurismäen veljesten kaljanhuuruinen Saimaa-ilmiö (1981), Leningrad Cowboys -konserttielokuva Total Balalaika Show (1994) sekä Andy McCoysta kertova hörhöilevä dokumentti The Real McCoy (1999).

Tunnettuja ei-rock-aiheisia musiikkidokumentteja ovat esimerkiksi Madonna: Truth or Dare (1991), latinomusiikin uutta buumia synnyttämässä ollut Buena Vista Social Club (1999) ja soul-musiikin tähtisolistien varjoon jääneistä rautaisista musiikin ammattilaisista kertova Standing in the Shadows of Motown (2004).

 

Tehtäviä

1. a) Vertaa When You’re Strangea johonkin toiseen näkemääsi musiikkidokumenttiin ja pohdi niiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Mistä erot johtuvat? Millaista kuvamateriaalia elokuvissa nähdään? Onko elokuvissa kuultava musiikki live-musiikkia vai levytettyjä versioita? Keskittyvätkö elokuvat tiettyyn ajankohtaan esiintyjän uralla vai koko uraan? Onko niissä haastatteluita? Ovatko elokuvat tiukasti dokumentaarisia, vai onko niissä fiktiivisiä aineksia? Miten aiheena oleva musiikkityyli vaikuttaa elokuvien kuvamaailmaan ja yleiseen sävyyn?
Tehtävä sopii esimerkiksi esseetehtäväksi.
Esimerkkivastaus

b) Vaihtoehtona edelliselle opiskelija voi katsoa Oliver Stonen fiktioelokuvan The Doors (1991, huom. ikäraja K-15) ja verrata sitä When You’re Strangeen. Miten fiktioelokuvan tapa käsitellä samaa aihetta eroaa dokumentista? Kumpi elokuvista toimii paremmin ja miksi?

 

2. Keskustelkaa kysymyksistä: Onko When You’re Strange mielestänne onnistunut elokuvana ja musiikkidokumenttina? Oliko elokuvan leikkaus, erityisesti musiikin ja kuvan yhteispeli, onnistunutta? Onko elokuva kiinnostava vain jo valmiiksi The Doorsista kiinnostuneiden mielestä, vai onko sillä muutakin arvoa? Herättääkö elokuva halun tutustua bändiin ja sen musiikkiin? Mitä mieltä opiskelijat olivat elokuvan alun ristiriitaisesta yhdistelmästä – kuvassa nähdään elävä Morrison, ääniraidalla kuulemme uutisen hänen kuolemastaan? Mitä ohjaaja haluaa elokuvan alulla katsojilleen viestittää?

 

3. Alun perin When You’re Strangen kertojanäänenä toimi ohjaaja Tom DiCillo itse, mutta koska hänen ”monotoninen mutinansa” (Junni 2010) ei miellyttänyt yleisöjä Sundancen elokuvafestivaaleilla, lukijaksi palkattiin tähtinäyttelijä Johnny Depp. Hän on toiminut aiemmin kertojana toisessa 1960-lukua ja huumeidenkäyttöä sivunneessa dokumentissa Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson (2008), jonka aiheena oli gonzojournalisti Hunter S. Thompson. Depp myös esitti Thompsonin alter egoa fiktioelokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998). Depp on usein muulloinkin esittänyt ulkopuolisia, rajoja rikkovia ja omituisia hahmoja elokuvissaan.

Johnny Deppin valinta elokuvan kertojanääneksi lisää omanlaisensa mausteen mielikuviin, joita elokuva herättää katsojissaan. Ehkä muutama Depp-fani myös saapuu katsomaan When You’re Strangea vain hänen takiaan. Deppin oma tähtikuva puolestaan saa lisää ulottuvuuksia, kun elokuvan katsoja tulee väistämättä verranneeksi häntä Jim Morrisoniin, toiseen karismaattiseen ja ”outoon” tähteen.

Keskustelkaa kysymyksistä: Millaisia mielikuvia Johnny Depp oppilaissa herättää? Mitkä hänen roolihahmonsa tulevat ensimmäisenä mieleen, ja ovatko ne ”outoja”? Tuoko Deppin elokuvassa mukana olo When You’re Strangeen uusia tasoja?
Miettikää, miten elokuva olisi muuttunut, jos kertojana olisi Deppin sijaan ollut a) ”monotonisesti mutiseva” elokuvaohjaaja itse, b) Al Pacino, c) tuntematon, miellyttävä naisääni.